Hän oli joskus paennut naiseuttaan. Kauneuttaan ja vaikutustaan miehiin. Niin moniin miehiin, niin monilla tavoilla. Kautta ikuisuuksien kantaen polttomerkkiä itsessään, nainen, tuo pahan alku, tuo miehen turmio. Ja ennen veteen siirtymistään hän oli kokenut sen jatkuvana poltteena ihollaan, tuskan, jonka naiseus toi. Naiseus, josta hän nautti, mutta joka oli maailmalle jotain muuta kuin hänen nautintonsa. Maailmalle, jossa alastomuus oli irstautta ja avoimuus viettelyn ensiaste. Joten hän pakeni, meni sisäänsä ja alkoi peittää itseään. Sisintään ja siten voimaansa, seksuaalisuuttaan, suurinta elävää voimaa maan päällä.
Hän ei ollut tämän elämänsä alussa kokonaan ymmärtänyt joitakin kohtaamisiaan. Mihin hänessä erilaiset energiat kiinnittivät huomionsa, hän oli siitä alkuun onnellisen tietämätön. Hän kulki energian mukana, vastasi siihen ja sai siitä palautetta. Välittömyydestään, jonka kautta hänen elämäänsä virtasivat myös nautinnot. Hän tutustui voimansa lähteeseen mahtavassa seurassa. Miehet, jotka vastasivat hänen viattomuuteensa, kantoivat valtiasvoimaa. Vaikkei hän sitä silloin ymmärtänyt. Silloin he olivat hänen silmissään vaikuttavia, he saivat ympärilleen pyörteitä ja käynnistivät ihmisissä erilaisia reaktioita. Myös hänessä. Ja nämä valtiaat, mystigot, tietäjät, valonlähettiläät johdattivat häntä voiman lähtöpisteeseen.
Kyse ei koskaan ollut hänen fyysisestä kauneudestaan, vaan sisimmästä. Tavasta olla ja reakoida elämään, ottaa vastaan asioita ja vastata saamaansa. Hänen tavastaan jakaa ja olla olemassa. Sen he opettivat, voimassaan, palautteessaan. Miehet, joilla ei ollut tavoitteita eikä vaateita hänen lahjoihinsa, vaan ainoastaan pyyteetön halu kertoa hänelle siitä kuka hän oikeasti oli. Hän ei sitä kokonaan kuullut, mutta eli sen mukaan, kunnes antoi maailman astua sielunsa päälle, itsessään eksyksissä olevan miehen muodossa.
Ja siinä sirpaloitui hänen kauneutensa. Ja jäljelle jäi ulkokuori.
Silloin vesi alkoi kutsua häntä ja hän antoi periksi veden kutsulle. Solu kerrallaan, hitaasti, hänestä tuli veden asukas.
Hän ei ollut tämän elämänsä alussa kokonaan ymmärtänyt joitakin kohtaamisiaan. Mihin hänessä erilaiset energiat kiinnittivät huomionsa, hän oli siitä alkuun onnellisen tietämätön. Hän kulki energian mukana, vastasi siihen ja sai siitä palautetta. Välittömyydestään, jonka kautta hänen elämäänsä virtasivat myös nautinnot. Hän tutustui voimansa lähteeseen mahtavassa seurassa. Miehet, jotka vastasivat hänen viattomuuteensa, kantoivat valtiasvoimaa. Vaikkei hän sitä silloin ymmärtänyt. Silloin he olivat hänen silmissään vaikuttavia, he saivat ympärilleen pyörteitä ja käynnistivät ihmisissä erilaisia reaktioita. Myös hänessä. Ja nämä valtiaat, mystigot, tietäjät, valonlähettiläät johdattivat häntä voiman lähtöpisteeseen.
Kyse ei koskaan ollut hänen fyysisestä kauneudestaan, vaan sisimmästä. Tavasta olla ja reakoida elämään, ottaa vastaan asioita ja vastata saamaansa. Hänen tavastaan jakaa ja olla olemassa. Sen he opettivat, voimassaan, palautteessaan. Miehet, joilla ei ollut tavoitteita eikä vaateita hänen lahjoihinsa, vaan ainoastaan pyyteetön halu kertoa hänelle siitä kuka hän oikeasti oli. Hän ei sitä kokonaan kuullut, mutta eli sen mukaan, kunnes antoi maailman astua sielunsa päälle, itsessään eksyksissä olevan miehen muodossa.
Ja siinä sirpaloitui hänen kauneutensa. Ja jäljelle jäi ulkokuori.
Silloin vesi alkoi kutsua häntä ja hän antoi periksi veden kutsulle. Solu kerrallaan, hitaasti, hänestä tuli veden asukas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti