Osa 17.

Tänään hän palasi veteen. Ei kokonaan, ei syvälle, vaan veteen kuten nainen palaa kotiinsa virkistäytymään ennen seuraavaan liittymistään ulkomaailmaan. Hän oli nainen, ihmisenä elävä kokonainen henkilö, jossa asui vesi sisällä ja hän ui.

Hän ei muuttunut vedeksi, ei tullut yhdeksi pisaraksi muiden joukkoon, eikä soljonut pohjaan piiloon ylhäältä tulevaa valoa, vaan hän yhdisti kaksi olomuotoaan uudeksi olemisen tavaksi. Hän tunsi roihun sisällään, poltteen, joka korventaisi tottumattoman ja hän tunsi veden kehollaan, jäätävän hivelyn, joka salpaisi osaamattoman hengityksen. Hän otti elementit omikseen. Kelluen ihmisen keho osin vedessä, osin pinnan yläpuolella, hän tunsi veden ja ilman liiton ihollaan. Hivelyn ja sivelyn yhdistelmän, jossa leijui lataus. Maailman antama lupaus oli kiinni hänessä kietoen hänet sen sisään.

Hän kyllä tiesi mitä oli tapahtunut. Miten maailma kykeni tulemaan häneen kiinni, olemaan hänessä, menemään hänen sisäänsä ja palaamaan takaisin ulos, Hän oli tullut minuksi, itsekseen, jossa on kaikki.

Osa 16.

Ja hän, tässä, syyttäneenä vuosisatoja tätä miestä hylkäämisestä haki pyyteetöntä rakkautta sisältään tässä elämässä. Kyyneleissä on vettä, aina hänen mukanaan. Ja kyyneleiden vettä hän oli tähän prosessiin tarvinnut. Satoja suruja matkalla ulos sydämestään itkeneenä tänään hän oli onnellinen, hän ei pelännyt hylkäämistä. Hän luotti vapaaseen valintaan, omiinsa ja muiden.

Tänään.