Osa 25.

Hän istui hiljaa paikallaan.

Ympärillä hälisi. Monia ääniä ja energioiden sekamelskaa. Ja hän istui.

Hän alkoi hengittää. Tietoisesti hetki hetkeltä hitaammin. Hän antoi hengityksen laskeutua syvemmälle ja syvemmälle kehonsa uumeniin. Hengityksen kulkemisen myötä päässä ollut kohina alkoi asettua. Ääni kerrallaan.

Keskittyminen siirtyi päästä alas rintakehälle ja pikkuhiljaa vatsaa kohti. Jäsenissä alkoi tuntua hidas lämmön virtaaminen ja hän alkoi keskittää katseensa alas. Sisään. Hengitys laskeutui lantion sisälle. Alavatsa hengitti hänen puolestaan. Ja alkoi kuumentua.

Hän sulki silmänsä ja ulkomaailma lakkasi olemasta osa häntä. Hän siirtyi virtaan ja hengitti itseään sen sisään.

Lempeä rentous asetti kehoa uuteen asentoon. Mies tuli voimakkaammin ja voimakkaammin hänen eenrgiansa piiriin. Lämpö kehossa muuttui kuumuudeksi. Rentous antautumiseksi. Hän oli valmis.

Olemaan osa yhteistä oloa. Keho antoi luvan asioiden tapahtua. Mieli nautiskeli hiljaisuudesta. Sisin alkoi laulaa. Hän oli yhtä. Nautinto itsessään. Elämän osa.

Osa 24.

Naisten rinki hänellä oli aina ollut. Ympärillään jakamassa ja vahvistamassa voimaa. Vaihtuva mutta selvänäköinen joukko naisia monen monen maailman kokemuksella.

Ja he olivat aina jakaneet hänen kokemansa ja tukeneet hänen kokemaansa. Jopa vavistaneet epävarmuuden kohdissa ja viestineet totuutta.

Joskus hän oli vaan kaivannut pitkän kärsimyksen ajan vahvistuakseen tarpeeksi.

Ja vahvistuttuaan hän oli kyennyt näkemään kuinka oikeassa nuo upeat oraakkelit olivat alusta asti aina olleet. Hän oli kiitollinen. Ja varma.

Koska hän tiesi, ettei mikään ihmisen elämässä ylittäisi hänen kykyjään eikä mikään veisi häntä hukkaan. Hetkeksi hän saattaisi eksyä, mutta yksi katse yhteydessä olevaan naiseen ympärillään palauttaisi hänet takaisin. Ykseyteen. Kauneuteen. Naiseuteen. Vakuuttavaan varmuuteen, jossa valo loistaa kaiken muun ylle.

Osa 23.

Hän tunsi sen. Muiden naisten tarpeen lyödä hänen voimansa maahan kohdassa jossa hän tunsi olevansa latautunut.

Kuinka rohkeaksi ja oikeaksi hän tunsikaan itsensä energian ollessa tasapainossa. Kun paikalla oli joku joka näki hänet kauniiksi, tunnisti hänet voimakkaaksi ja asetti hänet hänelle sopivan kokoiseen paikkaan. Samalla tavalla kuin hän itse näki itsensä. Tai tunsi. Samalla tavalla kuin millaisena hän itse tunsi itsensä.

Ja mitä tapahtuikaan kun toinen nainen koki sen uhaksi. Ei uhaksi itselleen vaan uhaksi omalle tavalleen olla. Eikä silloinkaan haastavana mikä vie mitään vaan liian kirkkaana valona, joka paljastaa totuuden muiden olemisessa. Totuus, suoruus ja aito herkkyys. Painajaismaista jollekulle joka ei tahdo tai uskalla siihen asettua. Ja mitä kävikään hänelle hetkissä joissa hän oli hän ja toinen nainen tahtoi ampua sen olon alas.

Katse. Teko. Toiminta. Vastustaakseen omaa paljastumistaan valheellisesti koettaen paljastaa hänet. Antaen virheellistä viestiä hänem kohdastaan ympäristölle. Kuinka se upposikaan hänen naisen kehoonsa. Söi voiman ja alisti takaisin nöyrään näkymättömyyteen.

Kunnes hän oppi tunnistamaan sen. Ympäröimään itsensä voimalla ja voimakehällä hänet näkevien miesten kanssa. Ja hän alkoi olla. Itsensä. Virtaava voima. Vaikka kuka yritti mitä, hän pysyi. Ja suoja sille.

Sen hän taas muisti ja siihen palasi. Aina hetkin. Tuntiessaan vanhan tavan jonkun yrittää alistaa hänet ja hänen voimansa. Ja muistaessaan mielihyvä aloitti hitaan ja varman etenemisen kehon kaikkiin osiin.

Osa 22.

Hän muisteli mennyttä. Paine kehon sisällä muistutti häntä niin monesta ajasta.

Hän näki itsensä niin monen miehen jaloissa. Nöyränä kumartamassa itseään vähemmällä virtaavuudella varustettujen ihmisten edessä. Katsomassa tekoja ja toimia, joissa oli aina kipu mukana. Hän tunsi veren virtaavan kehonsa sisällä ja saattoi muistaa kuuman virran ihon pinnalla. Miltä tuntui katsoa sisältä pulppuavan veren vuotoa pitkin raajoja lämpimän muuttuessa kylmäksi tajunnan hiipuessa vanan saavuttaessa maankamaran.

Hän muisti kehossaan myös kovia otteita rajujen sormien upotessa milloin mihinkin päin naisen vartaloaan. Ja joka kerran jokin virtaus katkesi tai ahtautui hänessä puristuksen jäljiltä. Mustelmat ja märkiviksi muuttuneet haavat. Katkenneet luut ja muuttuvat värit ihon pinnalla.

Hän oli ollut niin rakastettu niin monessa erilaisessa kehossa, että tässä ilmiasussa tuntui, ettei koskematonta aluetta enää ollutkaan. Kaikkea hänestä oli vuodatettu ja häneen oli vuodettu. Sanalla rakkaus. Ilman hellyyttä, ilman herkkyyttä, ilman virtaavuutta yhteisissä vesissä. Hänet oli rakastettu ruhjeille ja ryystetty tyhjäksi.

Ja hän oli poistunut. Veteen. Vereen. Varjojen taakse päästäkseen rauhaan. Eroon rikotusta kehosta ja raastetusta kauneudesta. Niin monta kertaa.

Osa 21.

Kehossa kihelmöi. Mielessä virtaa valtaisa määrä hänellä ihmisenä vielä vierasta tietoa.

Hän tunnisti Miehen olemassa olon. Voimakkaasti. Jokainen solu käyttäytyi kuin pisara. Pisara itsessään osana yhtä vellovaa kokonaisuutta.  Voiko vesi tuntea. Vai tunteeko kehi sen minkä vesi tuntisi jos vesi tiedostaisi tunteen. Vai onko vesi tunne. Liike tiedostaminen itsessään. Miten ajatukset voivatkin heilauttaa näin voimalla laittaen laineet liikkeelle ja avaamalla aistit erottamaan tuntemukset näin erilleen. Hän tunsi olevansa vesi. Pisara kerrallaan hän pystyi erottelemaan kokonaisuutensa palasiin. Mies oli aloittanut prosessin jonka laitoja ei näkynyt. Vai hänkö sen oli aloittanut. Katsonut Miestä ja tuntenut kuinka joki laski mereen ja liittymäkohdassa kävi pieni pyörre.

Kaksi vettä, erilaista muuttui yhdeksi eroten enää toisistaan vaan menneen muistojen kautta. Olla ihminen. Elää vedessä. Olla vettä. Mitä kaikille tunteille ja tietämiselle alkoi tapahtua kohtaamisen jälkeen, hän ei tiennyt. Hän vaan tunsi ja tunnisti. Tiedosti. Oli pisara pisaran vieressä kaivaten uusien molekyylien muuttumista osaksi omaa virtaansa.

Tätäkö on olla tiedostava ihminen hän mietti. Tiesi miettivänsä, vaikka vaan elikin aistimalla. Sen verran vielä vettä sisällään ja veden luontoa.

Osa 20.

Luonto on hänessä ja hän on tässä kehossa. Mielessä jatkuva veden virta.

Kaiken aikaa yhteydessä kaikkeen ja silti niin irrallaan kaikesta. Ihmisen elämää jalat maassa ja elämä kiinni maallisessa. Tähänkö hän todella oli vaihtanut yhteytensä kaikkeuteen. Ei, vaan olemisensa kaikkeus. Oliko hän todella vaihtanut kaikkeus muotonsa tähän kankeaan iholla ympäröityyn astiaan, jossa virtaa enemmän asioita erisuuntiin kuin yhteydessä ja synkronissa keskenään.

Hän harkitsi usein paluuta olemaan osa yhteyttä. Ja silti hän jäi. Kehoonsa olemaan nainen. Pisarat hänessä pirstoivat ympäriinsä. Hän jaksoi odottaa. Elää ihmisen elämää ja tietää, että pisarat löytäisivät jonakin päivänä toisensa. Jokaikinen liittyisi yhteiseen ketjuun ja hän olisi taas kotona. Soljuvana kuin vesi.