Osa 31.

Hän tunsi tärinän sisällään.

Tärinän joka ihmisissä lähtee liikkeelle, kun joku tai jokin katkaisee heidän haitallisen toimintatapansa. Tärinä on raivon ja surun sekoitus, joka velloo kuin myrskyävä meri rajallisessa astiassa. Se heittelee suolaisia silmiä kirveltäviä pärskeitä pitkin poikin ja saa pienetkin haavakohdat kirveltämään. Ja monen ihmisen selviytymiskeino muutoksen vastustamisessa on raivo. Raivo ulospäin huomion kiinnittämiseksi pois omista sisäisistä haavoista ja rikkinäisistä kalvonkohdista, joista tyrskyävä vesi pääsee vuotamaan ja suihkuamaan sisäisestä myrskystä ulkoiseen maailmaan.

"Sinä saatana...", tyrskii tärinä ihmisten sisällä. Ja hän, uituaan meriä mielin määrin, oli usein sen tärinäraivon kohteena. Koska hän toi viesteihinsä ihmisille tietoa syvältä meristä, laajalta maailmasta ja pienimpienkin kivien takaa hentoisistakin puroista paikoista, joihin ihmiset ihmisinä harva koskaan päätyivät, mutta mihin pisarat menee helposti ja kaiken aikaa. Joten hän oli taas tärinän kohteena. Tärinän, joka rikkoi helposti nautinnon sivelevän liikkeen hänen naisen kehossaan ja laski sisään toisten tärinän rikkovan vibran. "Hengitä, hengitä", hän hokee ihmisosalleen. "Ota naiseutesi ja anna sen virrata. Ole varma. Älä mene tärinään, vaan solju, solju, solju kuin virtaava vesi ja anna tärinän laskea ja sulje se ulos. Sinun vetesi on liikkeessä, se ei vello vesilasissa vaan kiertää koko maailmaa. Solju, hengitä, anna voimasi nousta. Rauhoitu ja hengitä. Solju. Ole yhtä vetesi kanssa", hän toisteli.

Ja nainen rauhoittui. Sulki tärinän ulkopuolelle ja alkoi nähdä punaisen. Näki voiman, alkoi lisätä siihen valkoista, rauhaa ja antoi värin muuttua vaaleaksi, punertavaksi, puhtaaksi ja voima asettui naisen jalkoväliin. Voima palasi ytimeen ja nainen itseensä. Vaalean korallinpunaisen ja hennon oranssin valkoisella taitettuun voimaansa. Nautintoonsa.

Ja se alkoi nousta. Voima lähti liikkeelle ja kipusi lantiolta ylös ja ylöspäin samalla, kun laskeutui alas varpaisiin. Ja saavuttaessaan varpaiden päät ja päälaen, nainen laukesi orgastiseen voimalliseen iloon. Ydinorgasmiin. Ytimen jakautumiseen kaikkeen ja kaikkiin suuntiin. Yhteyteen kaikkeuden valon kanssa eli täysin takaisin itseensä ja soljuvuuteensa. Ihmisen ja ihmisten pimeys ja pimeydestä kumpuava raivo oli taas tällä erää energeettisesti taltutettu.

Hän oli tyytyväinen ja nainen hänen ympärillään ja sisällään hetken raukea ja vapaa.

Osa 30.

Hän muisteli edellistä kertaansa lähellä toisen ihmisen kehoa. Hän eli läpi ne tunnit ja tunnit, jotka kehot olivat kosketuksissa. Hän ajatteli niitä liikkeitä ja kosketuksia, joilla yhteys eteni ja kasvoi tuntien kuluessa. Hän kuin katseli ulkopuolelta miltä nainen oli näyttänyt ja miten toiminut, mitä tuntenut ja miten tunteensa ilmaissut.

Hän rakasteli muistonsa kanssa.

Hän velloi kuin lämpimässä rantavedessä jatkuvien pienten aaltojen keinuttamana. Noustan ja laskien, peittyen ja paljastuen. Rakastellen. Rakastelleena tehden. Rakastelua tehden. Rakkautta eläen. Hän eli. Oli tunteensa, tuntemuksensa. Kiihkottoman ekstaasinsa kokija. Ollessaan yksin ajatuksensa kanssa.

Osa 29.

Loputon mielihyvä. Orgasmi alkoi olla liian rajaava käsite. Koska ei enää ollut mitään hetkeä eikä tavoitetta, oli vaan tunne. Eikä enää lopulta edes tunne, vaam loputon olotila, jossa kaikki oli, tuntui, näytti ja kuulosti täydelliseltä. Sopivalta. Oikealta.

Hän kykeni saattamaan naisen osan kokonaisvaltaisuuteen. Nainen oli kykenevä kokemaan vetenä. Yhtenä pisarana, joen kulkuna ja järven hentona liikehdintänä, mutta myös valtamerenä, jossa pohjaton loputon syvyys ja veden kantavuus yhdistyi hetkin massiiviseen kaiken tieltään työntävään räjähtävään vellovaan voimaan. Nousu- ja laskuvesi ja hiljainen kiviä hiova voima erilaisissa lämpötiloissa. Hän oli saanut naisen käymään erilaisissa tiloissa ja ajoissa. Nainen oli ollut ylhäällä ja alhaalla ja tuntenut valon paineettomuuden ja pimeän puristavan paineen.

Nainen alkoi olla valmis. Valmis ottamaan kaiken annettavan sen määritelmästä riippumatta.

Mutta vielä piti jatkaa matkaa. Matkaa ihmisen ja naisen kasvaa pidemmälle hengen kaltaiseksi vapaaksi olijaksi.

Sillä nautinto elämässä ei ole kiinni kehossa eikä kehojen yhteydessä, vaan itse ihmisessä. Jokainen pisara voi olla täysi ja kokonainen ja täydellisesti kaikki. Yksin.

Yhtä hyvin kuin osa useampaa pisaraa tai yhtenä toisen rinnalla. Niin ihminenkin tunteineen voi olla. Kun on valmis.

Osa 28.

Jatkuva elämänkehä. Kun saavuttaa yhden tason ja laajuuden, alkaa seuraava tehdä työtään tullakseen koetuksi. Hän tiesi tämän, mutta ihmisen ominaisuudessa siitäkin sai käydä itsensä kanssa jatkuvaa keskustelua. Että missä mennään, mihin mennään ja kestääkö menemisen suunnan.

Olemisessaan vetenä ja valona, valon ja varjon leikkinä sekä yhtenä soljuvana kokonaisuutena kaikkeudessa, pohdintaa ei ole. Sitä ei tarvita eikä se edes ole olemassa. Pohdinta liittyy ihmisenä olemiseen ja ihmisen kehon toimintoihin, joiden ohittamisen ja ohjautumisen oppiminen vie monen ihmiselämän ajan. Hän muisti sen. Hän tiesi ja tunsi sen ja silti upposi tunteiseen itsekin aina uuden tason avautumisprosessin myötä.

Mutta sisälle asettunut syvä rauha alkoi auttaa. Tässä naisena ilmentymisen syklissä hänen ihmisosansa oli jo oppinut hiljentämään aivojen ääntä ja kuuntelemaan kehon antamia pienempiäkin viestejä. Sielu ja henki alkoivat saada tilaa hengittää ja toteutua uudella tavalla. Eli hän mahtui olemaan enemmän ja enemmän virtaavana, omimmassa muodossaan, soljuvana myös kehollisten nautintojen hetkien väleissä.

Ja hän tunsi taas yhä useammin nautinnon halun, tarpeen ja mahdollisuuden nousevan hetkissä ilman kiihoketta. Hän itse riitti nostamaan elämän ilon pintaan, kehoon ja ihmisen mieleen ja kohottamaan, kohottamaan ja nostamaan tunteen ekstaasiksi niin tahtoessaan. Kokoajan pinnalla pysyväksi hän ei sitä vielä tuonut. Naisen osa kaipasi rauhaa ja lepoa toisilla tavoilla kunhan oppisi laskemaan kaikesta irti ja asettumaan veden oloiseksi, veden oloisesti, soljumaan vapaana ajan mukana tuntien muiden pisaroiden läheisyyden ja liikkeen hivelyn osana elämäänsä. Kaikessa. Kokoajan.

Osa 27.

Hän oli hiljaa. Muistamisesta menee aikansa ennenkuin ihmisosa oikeasti ymmärtää ja alkaa elää muistinsa mukaisesti.

Joten hän kärsi ja eli itseään ja muistiaan vastaan vielä aikansa. Elämässä oli vielä itkua ja kipua, myös nautinnon hetkillä. Jokainen irtilaskeminen nosti surua ja kyyneleet. Mutta nauru palasi jo silloin tällöin, lähinnä nautinnossa. Suru kyllä kummitteli taustalla. Nousi ja laski ja joskus vyöryi ylitse yllättävillä hetkillä. Onnentunne itkun jälkeen oli suuri, mutta naurun jälkeen ei ollut tunnetta vaan oli. Onni oli.

Ja onnen olevaksi tuloa hän oli odottanut. Odottanut ihmisensä ymmärtävän ja naisen osan hänessä tajuavan voivan ja saavan olla ja elää onnea. Olla onnea. Ei päälleliimattuna ilmeenä tai esityksenä eikä vakuutteluna maailmalle. Ei vakuutteluna edes nautinnossa. Vaan elämässä.

Ja hän katsoi ja koki vielä vuosia vuoristorataa. Ja pelkäsi. Hän alkoi pelätä vedessä. Mitä suuremmaksi kasvoi nautinnon vastaanotto, sitä syvemmäksi kykeni kasvamaan hänen pelkonsa veteen ja syvyyteen. Meren vellovaan pohjalla elävään todellisuuteen, jonka toisella puolella elää yhtä syvä ja laaja toinen todellisuus kuin tässä näkyvillä olevassa maailmassa. Hän tiesi sen ja vielä pelkäsi sitä. Itseään.

Kaikkea sitä missä on sekä pisara ja pisaroiden kokonaisuus soljuvana vetenä sekä naiseus ja tunteet ja tunnelmat kokonaisuutena, jolla on nimi Elämä Ihmisenä. Ja hän tiesi, että olisi vielä suurempi oleminen kuin minkä hän edes osasi tässä hetkessä kuvitella.

Mutta hän tiesi. Olihan hän sitä. Sitä mikä on olemassa ja hän odotti. Nautintoa, joka ei enää ole hetkissä vaan tässä.