Hän oli hiljaa. Muistamisesta menee aikansa ennenkuin ihmisosa oikeasti ymmärtää ja alkaa elää muistinsa mukaisesti.
Joten hän kärsi ja eli itseään ja muistiaan vastaan vielä aikansa. Elämässä oli vielä itkua ja kipua, myös nautinnon hetkillä. Jokainen irtilaskeminen nosti surua ja kyyneleet. Mutta nauru palasi jo silloin tällöin, lähinnä nautinnossa. Suru kyllä kummitteli taustalla. Nousi ja laski ja joskus vyöryi ylitse yllättävillä hetkillä. Onnentunne itkun jälkeen oli suuri, mutta naurun jälkeen ei ollut tunnetta vaan oli. Onni oli.
Ja onnen olevaksi tuloa hän oli odottanut. Odottanut ihmisensä ymmärtävän ja naisen osan hänessä tajuavan voivan ja saavan olla ja elää onnea. Olla onnea. Ei päälleliimattuna ilmeenä tai esityksenä eikä vakuutteluna maailmalle. Ei vakuutteluna edes nautinnossa. Vaan elämässä.
Ja hän katsoi ja koki vielä vuosia vuoristorataa. Ja pelkäsi. Hän alkoi pelätä vedessä. Mitä suuremmaksi kasvoi nautinnon vastaanotto, sitä syvemmäksi kykeni kasvamaan hänen pelkonsa veteen ja syvyyteen. Meren vellovaan pohjalla elävään todellisuuteen, jonka toisella puolella elää yhtä syvä ja laaja toinen todellisuus kuin tässä näkyvillä olevassa maailmassa. Hän tiesi sen ja vielä pelkäsi sitä. Itseään.
Kaikkea sitä missä on sekä pisara ja pisaroiden kokonaisuus soljuvana vetenä sekä naiseus ja tunteet ja tunnelmat kokonaisuutena, jolla on nimi Elämä Ihmisenä. Ja hän tiesi, että olisi vielä suurempi oleminen kuin minkä hän edes osasi tässä hetkessä kuvitella.
Mutta hän tiesi. Olihan hän sitä. Sitä mikä on olemassa ja hän odotti. Nautintoa, joka ei enää ole hetkissä vaan tässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti