Jatkuva elämänkehä. Kun saavuttaa yhden tason ja laajuuden, alkaa seuraava tehdä työtään tullakseen koetuksi. Hän tiesi tämän, mutta ihmisen ominaisuudessa siitäkin sai käydä itsensä kanssa jatkuvaa keskustelua. Että missä mennään, mihin mennään ja kestääkö menemisen suunnan.
Olemisessaan vetenä ja valona, valon ja varjon leikkinä sekä yhtenä soljuvana kokonaisuutena kaikkeudessa, pohdintaa ei ole. Sitä ei tarvita eikä se edes ole olemassa. Pohdinta liittyy ihmisenä olemiseen ja ihmisen kehon toimintoihin, joiden ohittamisen ja ohjautumisen oppiminen vie monen ihmiselämän ajan. Hän muisti sen. Hän tiesi ja tunsi sen ja silti upposi tunteiseen itsekin aina uuden tason avautumisprosessin myötä.
Mutta sisälle asettunut syvä rauha alkoi auttaa. Tässä naisena ilmentymisen syklissä hänen ihmisosansa oli jo oppinut hiljentämään aivojen ääntä ja kuuntelemaan kehon antamia pienempiäkin viestejä. Sielu ja henki alkoivat saada tilaa hengittää ja toteutua uudella tavalla. Eli hän mahtui olemaan enemmän ja enemmän virtaavana, omimmassa muodossaan, soljuvana myös kehollisten nautintojen hetkien väleissä.
Ja hän tunsi taas yhä useammin nautinnon halun, tarpeen ja mahdollisuuden nousevan hetkissä ilman kiihoketta. Hän itse riitti nostamaan elämän ilon pintaan, kehoon ja ihmisen mieleen ja kohottamaan, kohottamaan ja nostamaan tunteen ekstaasiksi niin tahtoessaan. Kokoajan pinnalla pysyväksi hän ei sitä vielä tuonut. Naisen osa kaipasi rauhaa ja lepoa toisilla tavoilla kunhan oppisi laskemaan kaikesta irti ja asettumaan veden oloiseksi, veden oloisesti, soljumaan vapaana ajan mukana tuntien muiden pisaroiden läheisyyden ja liikkeen hivelyn osana elämäänsä. Kaikessa. Kokoajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti