torstai 22. joulukuuta 2011

Osa 15.

Voidakseen muistaa vartijansa tai mitään muutakaan menneestään, hänen oli tullut kulkea elämässään kohtaan, jossa läsnäolo otti hänet valtaansa.

Lapsena niin oli aina ja monesti paloja aitoudesta hallitsi hänen elämäänsä myöhemminkin, mutta jotakin katosi aikuisuuden myötä ja naisena hänen tuli tehdä paluu. Hän oli jo oivaltanut nuorena, että naiseus ja seksuaalisuus olivat hänen voimansa ja akilleen kantapäänsä samalla kertaa. Silloin hän ei vielä tiennyt mistä niissä oli kyse, hän vasta tiesi niiden olevan merkityksellisiä. Ja ne häntä kuljettivat ja niiden kautta häntä kuljetettiin.

Kuten siihenkin kohtaamiseen, jossa hänen muistinsa alkoi avautumaan. Hän oli jo silloin osin veden alle vajoamassa, mutta vielä osin rannalla. Vuorotellen olotilojensa kanssa hän kutsui muutoksen silloiseen olemisensa tilaan. Ja muutos tuli energiana, joka sukelsi hänen sisäänsä ja otti hänet yhteyteensä niin, ettei hänen silloisilla voimillaan olisi ollut sitä yhteyttä mahdollsita vastustaa. Energia kuljetti hänet saarelle, meren ääreen, Atlantin rannalle. Kohtaamiseen siinä kohdassa uuden miehen kanssa, tuntemattoman. Mutta niin tutun. Kuin hän olisi aina tuntenut miehen, tuntisi ja olisi tullut kotiin  katsoessaan miehen silmiin. Ja käden liittyessä käteen valo sivalsi häntä avaten hänen sydämensä, kulkien sitä kautta sisään ja tehden sinne pesän.

Tämän miehen kanssa Atlantin rannalla hän yhdistyi kotiin, ikuisuuteen, todellisuuteen, totuuteen. Hän tunti valon sukellukset ja yhteytensä tähtiin. Siinä veden äärellä, rannalla, kotona.

Miehen rinnalla hän löysi kadonneen itkun. Surun syvyyden, jonka takaa nousi niin suuri rakkaus, että hänen ihmisen kehonsa oli pakahtua siihen. Miehen kanssa hän koki asioita, tunsi tunteita ja näki valoa, monenlaista valoa. Suurimman valon pohjolan yöttömässä yössä, kun uusi sielu siirtyi hänen kehoonsa valtavaa valopilaria myöten, joka tuli korkeuksista ja laskeutui häneen. Miehen lahja hänelle tässä elämässä. Pienen järven rannalla menneisyys tuli tyhjäksi. Tiet saattoivat erota. Hyvitys oli tapahtunut.

Vasta myöhemmin, miehen mentyä hän muisti heiden menneen matkansa. Viiden tuhannen vuoden takaa hän Nubialainen nainen tasa-arvoisena Valtiaansa rinnalla, täydessä harmoniassa, rakkaudessa. Kuin taivas maan päällä, niin hän luuli. Kunnes aika otti hänet, tässä ajassa epätoivoa aiheutti kysymys miten hän ennenaikaisen kuoleman oli sinne tilannut. Hän lähti, mies jäi. Naiden hänen sisarensa, saaden tyttären, muttei koskaan sitä poikaa, josta piti tulla heidän perijänsä, seuraajansa, paikkansa ottaja. Joka hänen piti Valtialleen synnyttää.

Jotta oikaistus tapahtuisi, he siis kohtasivat taas. Mutta koska hän ei vielä kohdatessa muistanut, hän toisti niin monia ympyröitä. Hän sai osan korjattua. Osa jäi tulevaan.

Osa 14.

Hän muisti tämän vartijansa toisaaltakin. Kohdasta, jossa vartijan energia oli nuorukaisen käytössä, tai vielä lähes lapsen.

Aikakaudessa ja toimissa, joita tässä ajassa tuntui aluksi hankalalta ajatella. Nyt tässä, kun asiat ovat niin toisin, hän muisti itsensä Egyptissä. Palatsissa, palvelijoiden ympäröimänä, tummien nuorten poikien. Tummempien kuin hän silloin. Tummien silmiensä kanssa, mustissa hiuksissaan he olivat niin alamaisen näköisiä, heitä ylempiä varten.

Ja kuinka tuo nuori poika huolehti hänen ihostaan, hänen tarpeistaan palvovin silmin. Aina lähellä, aina käytettävissä. Prinsessa, niin tuo sanoi hänelle silloin. Ja siten mies oli sanonut ensi tapaamisella tässä ajassa. Kumartanut, sanonut olevansa hänen orjansa ja kohtelevansa häntä kuin prinsessaa. Ja tottunein ottein oli palvellut, kuin olisi aina pitänyt hänestä huolta.

Ja niinhän mies olikin, kautta aikojen. Tahtonut jotakin mitä hän ei ollut halukas antamaan. Ja toisaalta ollut asemassa, jossa hän oli tahtonut, mutta mies ei asettunut hänen tahtoonsa. Sillä miehellä oli miehen elämä, jonka hän oli itse valinnut. Niin monessa elämässä.

Osa 13.

Hänestä tuntui hyvältä katsoa aikaansa taaksepäin, tässä elämässä toki, pala palata, mutta myös kauemmas. Aikoihin ja paikkoihin, joista hän oli kantanut himmeitä muistoja tähän aikaan. Vaikka muistot olivat himmeitä, hän tiesi toimintansa monesti olleen täysin menneen pauloissa. Reaktioidensa vuosi satojen ellei tuhansien takaa. Ja tässä tapaamansa ihmiset värittyneet hänen silmissään menneillä kohtaamisilla.

Eräs merkittävin muisto sisälsi menetyksen, joka vääristyi hylkäämiseksi hänen tälle naisen matkalleen. Hän sai palautettua muistiinsa itsensä Kreikassa, vuoren päällä, omassa valkoisessa huvilassaan, katsellen merelle. Iholla vielä jäljet hänen silloin rakastamastaan miehestä, jonka kanssa hän oli jakanut elämänsä siinä määrin kuin oli hänen käsissään elämäänsä kenenkään kanssa jakaa. Mies ei ollut hänen tasollaan, ei muiden silmissä. Mies oli hänen omaisuuttaan, hänen vartijansa, hänen omistamansa, kunnes hän antoi tälle vapauden.

Hän ei voinut antaa sitä mitä mies halusi, pysyvää paikkaa rinnallaan. Sitä vaan ei olisi hyväksytty. Hän oli pyytänyt miestä jäämään, tänne saarelle, huvilaan, meren ylle, olemaan. Jakamaan elämän täten, kuten tähänkin asti, kaukana muista.

Mutta mies oli liian ylpeä, mies oli liikaa mies, mies tahtoi elämän. Elämän, jossa oli nainen miehen kodissa, nainen miehen lasten kanssa jakaen pienen, mutta julkisesti hyväksytyn elämän vanhuuteen asti. Ja mies lähti, tietäen jo kenet taloonsa ottaisi, oli jo kai ottanut. Ja mies siis lähti.

Jätti hänet itkemään idylliseen maisemaan. Siinä hänen rakkautensa tänäänkin kallioihin, siniseen mereen ja valkoisiin huviloihin. Ja siinä myös hänen luottamuksen puutteensa tuohon mieheen. Mieheen, joka oli taas tullut hänen luoksensa, tähän aikaan. Ja hän ei luottanut, joten mies ei ollut luottamuksen arvoinen. Koska mies ei uskaltanut laittaa itseään naisen eteen kokonaan, olihan hän, naisena silloin, valinnut ennemmin huvilansa, asemansa ja paikkansa ihmisten mielissä, kuin miehen. Miehen, jota hän kyllä ajatteli rakastavansa, silloin. Tai sitten hän oli rakastanut sitä mitä mies hänelle antoi, kaikkensa, kunnes tuli valinnan paikka. Ja mieskin valitsi, valitsi elämän.


keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Osa 12.

Tuo veden palauttanut mies ei koskaan kadonnut hänen elämästään. Mies, jolta hän sai suuria elämänlahjoja. Edelleen hän kantaa rakkautta sisällään ja jakaa sitä miehen kanssa. Erillään, mutta yhtyneenä. Energiassaan ikuisesti, niin merkittäviä olivat heidän kokemansa tuona menneenä kesänä ja kaikkina vuosina sen jälkeen. Eri vuosina eri tavoilla, mutta yhteyden aina ollessa olemassa.

Tuon nuoren miehen käsivarsilla hänestä alkoi muotoutua nainen. Miehen haparoiva rakkaus kasvatti hänelle siiven alut ja se kaikki näkyi hänen olemuksessaan. Hän kasvoi ja hänet huomattiin. Hänestä tuli nainen miesten silmissä.

Jumalattaren kokoon hän ensi kertaa sai kosketuksen taas veden äärellä. Se vesi, joka oli viedä hänet ensimmäisen kerran, sai todistaa myös hänen jumalattarensa ensi esiintymistä hänen tässä elämässään. Hän itse piti itseään vielä kömpelönä, nuorena ja tietämättömänä, arastelevana kulkijana, mutta noustessaan eräänä yönä vedestä, kuutamon loisteessa, hän kuuli sen, henkäyksen, johon vain mies kykenee. Sen äänen, joka nousee miehen ytimestä, kun mies todella näkee naisen. Hän kuuli äänen ja tiesi olevansa muuttunut. Kömpelyys oli jäänyt veteen, haparointi menosuuntaan, paluu matkallaan hän oli erilainen, kokonainen, jumalainen. Hän oli nainen.

Osa 11.

Vesi oli ollut viedä hänet toisenkin kerran vaiheessa, jossa häneltä vielä puuttui taito liikkua vedessä, olla yhtä veden kanssa.

Hän ei pelännyt vettä ensimmäisen painautuminen jälkeen, mutta kunnioittaa hän rantoja osasi. Joten varovaisuudella leikkien hän tutustui jäänlähtöön suuren järven rannalla. Vaikuttava näky kun jäälautat uikentelivat ja hipoivat toisiaan veden pinnalla. Laiturilta käsin hän oli halunnut ohjata jään liikettä, olla mukana veden muodonmuutoksessa. Ja vesi kaappasi hänet syleilyynsä, toistamiseen. Vanha puu antoi periksi ja antoi hänet vedelle.

Ihmisen lapsi, puettuna paksuun kevättalven vaatetukseen, oli voimaton veden voiman edessä. Taas kietoutuen häneen vesi otti hänen tilansa. Valtasi kaiken tyhjän hänen ympäriltään ja veti häntä puoleensa, sisäänsä, kylmiin aaltoihinsa. Kiitos naisenvaiston, hänet tultiin nostamaan ylös. Vesi oli jättänyt tällä kertaa häneen suuren jäljen, tuntien palelun, jolla kertonut kenellä on valta heidän kohtaamisissaan.

Sen jälkeen hän jätti veden vallan vellomaan ja pysytteli hetken turvallisissa ympäristöissä, matalissa vesissä ja ilman suurta iloa veden äärellä.

Paitsi yhden kerran nähdessään isänsä nauravan. Leikkivän ja pelleilevän vedessä. Ja isän raikuva nauru sai hänet hetkeksi katsomaan vettä muutenkin kuin kylmänä välttämättömyytenä, sen hetken, yhtenä päivänä.

Kunnes naiseen puhkeamisen kesänään, kun eräs metsän voimaa uhkuva nuori mies näki hänet. Samalla, kun hän näki miehen. Lähes pojan, mutta energiassa jossa oli jo lupaus mukana. Mies oli rohkea, sillä hetkellä. Hän, naisenalku, oli jo nuoreen ikäänsä mennessä tottunut, ettei hänen kanssaan pelleillä. Häntä katsottiin kunnioituksella ja lähestyttiin varoen. Paitsi tuo nuori mies, joka kaappasi hänet rannalta syliin, kantoi pitkän matkan laiturille ja hyppäsi. Koskaan ei vesi ollut tuntunut hänestä niin hyvältä, eikä nauru ollut kummunnut niin syvältä. Vesi oli palannut, nuoren miehen vihreiden silmien ja kantavien käsivarsien kautta.

Hän rakastui, molempiin. Veteen ja rohkeaan mieheen, joka toi veden hänelle takaisin.

Osa 10.

Naiseuden palauttaminen ja ihmisenä takaisin voimaansa astuminen olivat haasteita, joiden kanssa hän tiesi noustessaan joutuvansa silmätysten. Ja hän asettui siihen noustessaan.

Anteeksianto sielun sirpaloitumisesta, sen ymmärtäminen, että se oli lopulta ollut hänen oma toiveensa. Asia, jonka hän oli asettanut matkalleen jo ennen tähän kehoon laskeutumistaan. Sen hän joutui tekemään ensin ja heti sen tehtyään se muuttui saamiseksi, saada antaa anteeksi. Itselleen tuon toisen ihmisen kautta. Asettua armoon itseään ja toista kohtaan. Olla armollinen, anteeksiantava, rakastava. Rakastavaan hän ei alkuun kyennyt. Siihen hän tarvitsi pitkän tien ja monia muistoja menneestä. Näkyjä tulevasta ja suuria energiavahvistuksia tässä hetkessä.

Hän muisti lapsuudestaan paljon tuntemuksia, jo aikaa ennen veden vilvoitusta ja kantavaa voimaa.

Ensimmäinen suuri muistikuva oli kohdasta, jossa vesi oli viedä hänet ilman hänen omaa valintaansa. Siirtää hänet takaisin valoon jo pienenä, ennen naiseutta, vasta pienenä tyttönä. Vieläkin hän voi palata selkeään tunteeseen ja kuviin tuosta hetkestä. Liukkaasta kivestä jalan alla ja vihreän ruskeasta paksusta vedestä kietoutumassa hänen ympärilleen. Suuresta hämmästyksestä, joka häneen levisi kun maa hävisi jalkojen alta ja hän upposi syvemmälle, syvemmälle ja syvemmälle. Silmät auki katsellen kuplia tummassa vedessä, joiden läpi hento valo teki kuvioita. Ja helpottavasta paineesta kimmotessaan takaisin ylös valon kirkastuessa ja sokaistessa silmät pään palatessa pinnalle. Hengityksen laajuudesta ja edelleen hämmennyksestä. Kuin hän olisi ollut irti itsestään ja katsonut tilannetta kauempaa, vedenpinnan läheisyydestä. Vaaleita vedessä leviäviä hiuksia ja niiden palaamista takaisin nuorta selkää vasten. Silloin hän ei pitänyt vedestä eikä ihmisistä ympärillään, jotka kielsivät tapahtuneen. Vaikka hän tiesi, olihan hän kokenut sen, se oli ollut totta.

Osa 9.

Hän oli joskus paennut naiseuttaan. Kauneuttaan ja vaikutustaan miehiin. Niin moniin miehiin, niin monilla tavoilla. Kautta ikuisuuksien kantaen polttomerkkiä itsessään, nainen, tuo pahan alku, tuo miehen turmio. Ja ennen veteen siirtymistään hän oli kokenut sen jatkuvana poltteena ihollaan, tuskan, jonka naiseus toi. Naiseus, josta hän nautti, mutta joka oli maailmalle jotain muuta kuin hänen nautintonsa. Maailmalle, jossa alastomuus oli irstautta ja avoimuus viettelyn ensiaste. Joten hän pakeni, meni sisäänsä ja alkoi peittää itseään. Sisintään ja siten voimaansa, seksuaalisuuttaan, suurinta elävää voimaa maan päällä.

Hän ei ollut tämän elämänsä alussa kokonaan ymmärtänyt joitakin kohtaamisiaan. Mihin hänessä erilaiset energiat kiinnittivät huomionsa, hän oli siitä alkuun onnellisen tietämätön. Hän kulki energian mukana, vastasi siihen ja sai siitä palautetta. Välittömyydestään, jonka kautta hänen elämäänsä virtasivat myös nautinnot. Hän tutustui voimansa lähteeseen mahtavassa seurassa. Miehet, jotka vastasivat hänen viattomuuteensa, kantoivat valtiasvoimaa. Vaikkei hän sitä silloin ymmärtänyt. Silloin he olivat hänen silmissään vaikuttavia, he saivat ympärilleen pyörteitä ja käynnistivät ihmisissä erilaisia reaktioita. Myös hänessä. Ja nämä valtiaat, mystigot, tietäjät, valonlähettiläät johdattivat häntä voiman lähtöpisteeseen.

Kyse ei koskaan ollut hänen fyysisestä kauneudestaan, vaan sisimmästä. Tavasta olla ja reakoida elämään, ottaa vastaan asioita ja vastata saamaansa. Hänen tavastaan jakaa ja olla olemassa. Sen he opettivat, voimassaan, palautteessaan. Miehet, joilla ei ollut tavoitteita eikä vaateita hänen lahjoihinsa, vaan ainoastaan pyyteetön halu kertoa hänelle siitä kuka hän oikeasti oli. Hän ei sitä kokonaan kuullut, mutta eli sen mukaan, kunnes antoi maailman astua sielunsa päälle, itsessään eksyksissä olevan miehen muodossa.

Ja siinä sirpaloitui hänen kauneutensa. Ja jäljelle jäi ulkokuori.

Silloin vesi alkoi kutsua häntä ja hän antoi periksi veden kutsulle. Solu kerrallaan, hitaasti, hänestä tuli veden asukas.

Osa 8.

Kotka.

Olomuoto, jossa nainen hetkittäin odotti. Olemisentapa, jolla hän ylläpiti vedenalaista tasapainoaan. Sillä täällä ylhäällä ilma toi saman tunteen kuin oleskelu pohjalla. Tyhjässä äänettömässä rauhassa, veden viistäessä ihoa kauttaaltaan tai ilman lempiessä lennon aikana. Nainen kotkana, korkeuksien liitävänä valtiaana. Mitä hän näkikään matkoillaan kaiken yllä. Kuinka hän saattoikaan katsella kaikkea itselleen olennaista uudesta näkökulmasta. Hän näki menneensä, tämän hetken ja lyhyen matkan tulevaansa. Hän näki ajallisen paikan, jossa kohtaaminen tapahtuisi.

Se, joka muuttaisi kaiken kulun. Jossa muu voisi lakata olemasta.

Osa 7.


Ja nainenkin mietti odottaessaan.

Hän katsoi itseään vielä kerran kaikilta näkökulmilta, hän peilasi itsensä jokaiseen menneen tapahtumaan. Hän tarkisti kiinnikkeensä jokaiseen suuntaan, jokaiseen elämänsä entiseen energiaan.

Hän katsoi itseään naisena, mittasi kohta kohdalta, kurkisti jokaiseen sopukkaan. Hän jopa koetti sovittaa itsensä lokeroihin. Hän, iso nainen, pieni nainen, pitkä, lyhyt. Hän normaali nainen, erilainen, sopiva, epäsopiva. Epäsopivaan laatikkoon hän jäi pidemmäksi aikaa. Sovitti ylleen erilaisia epäsopivuuksia. Liian vanha, liian nuori, väärän värinen, kummallinen.

Kiukkuinen kerran kuussa, vihainen aina talvella, kaikkiaan sopimaton. Ja mietittyään lokerot läpi hän hengitti. Asettui aloilleen ja kuunteli. Kuunteli sisimpänsä viestiä, sitä laulua, joka hänessä soi miehen nimi huulillaan, sitä solinaa joka hänessä kulki muisto miehen kädestä kädessään. Ja ennenkaikkea sitä tyhjyyttä ja varmuutta, joka hänessä oli kun hän katsoi miestä. Ja määritelmä asettui kohdalleen. Oikea. Hän oli oikea, hän oli yksinkertaisesti ja ainoastaan oikea. Sisimmässään hän oli samaa sukua miehen kanssa, samaa kastia, samasta paikasta, samasta energiasta, samasta kodista, samassa kohdassa olemaan tullakseen jälleen yhdeksi.

Sillä yhtä hän totesi heidän olleen, joskus toisessa ajassa, toisella tavalla, toisen taivaan alla. Toisilleen totta tajunnassa, tietoisuuden korkeammassa tasossa. Nainen istui ja hengitti. Tässä se siis oli. Yhdistyminen, hetki kun hänen kokemansa veden alaisesta maailmasta liittyy yhdeksi ihmisten maailman kanssa. Kohta, jossa luonto, elävä ja eloton yhdistyy. Jossa kaikki tulee samaksi, sulavaksi yhteydeksi, vaaleaksi lempeäksi valoksi. Rakkaus olevaksi, hänen oikea olomuotonsa. Tila, jossa hän miehen tuntee, on aina tuntenut. Naisen ja miehen harmonia, ykseys.

Osa 6.

Kuinka pitkään nainen oli ollutkaan jo naisen kehossaan, hän oli jättänyt veden jo aikoja sitten, ollen ensin pitkään vereslihalla ihmisen maailmassa. Mutta ajankuluessa ja sitä oli todellakin kulunut, hän oli taas kasvattanut ihonsa paksuutta, mielensä lujuutta ja maadoittanut itsensä takaisin ihmisten todellisuuteen. Hänestä oli tullut jo sujuvasti naisen elämää elänyt, hän oli käynyt mielessään läpi jo tuhat tarinaa menneestä, muistellut mies kerrallaan kohtaamiset ja kohtaamisten puutteet ajaltaan ennen veteen siirtymistä. Ja tapahtuneet olivat jo muuttuneet voimavaraksi, onneksi ja innostukseksi naisen sisällä. Hän tiesi nyt arvonsa ja antamisensa määrän. Kaiken sen syvyyden, jonka toisi seuraavaan kohtaamiseen. Miehen kanssa, jonka kanssa naisen tulisi kohdata.

Enää hän ei pelännyt ihmisten maailman vetävän häntä mukaansa pimeyteen, iltojen synkkyyteen, siihen melankoliaan, johon ihmisillä on taipumus pimeässä vajota. Hän tiesi, että kivun aikakin oli ohi. Hän oli alkanut iloita ihmisyydestään, maalla, jalat vasten kovaa maata. Ja siinä hänen edessään tuo oli.

Mies, hänelle tarkoitettu. Naisen edessä, vielä hämmentyneenä, kummastellen tapahtunutta muutosta, hänen tuloaan naiseksi, olevaksi ja näkyväksi. Jonkin minkä mies oli nähnyt unissaan, kokenut unelmissaan ja toivonut löytävänsä, oli nyt siinä. Naisessa, kokonaisessa ihmisessä, elävänä, elossa. Ja niin erilaisena kuin mies oli kuvitellut.

Hämmennys, koska kuva jonka mies oli luonut hajosi siinä hetkessä. Odottamansa valo ei näyttänytkään siltä, jonka mies oli kuvitellut. Unelma ei ollutkaan ulkoisesti nähtävissä, vaan jotakin joka pureutui hänen miehen sisimpäänsä, meni hänen ytimeensä ja laittoi sen pyörimään. Jotakin, joka käynnisti hänen miehisyydessään muutoksen. Mies tunsi sen, mies oli sitä odottanut ja nyt se oli tässä. Kohtaamisessa naisen kanssa.

Naisen, josta hänellä oli ollut erikuva, unelmastaan eroava kuva, kuva jota mies ei ollut saanut piirrettyä mielessään loppuun. Ja nyt kuva kirkastui spiraalisssa, jonka kierre ytimessä synnytti. Tunne unelmasta ja kuva naisesta liittyivät yhteen.Nainen näki, että mies jäi miettimään. Nainen tiesi mitä mies mietti.

Nainen jätti miehen miettimään. Ja nainen odotti.

Osa 5.

Pitkä aika vain lyhyitä ohituksia. Hän erkaantui. Hän palasi veteen ja kävi kokemassa naiseutta ihmisen kehossa vain tunteiden siirron kautta. Hän harjoitteli olemista, hän harjoitteli naiseutta uudella tavalla pitäen veden elementin koko ajan mukanaan, kantaen pisaraa nilkassaan. Hän kasvatti hetkiään ylhäällä kerta toisensa jälkeen ja odotti hetkeä kohdata mies taas naisena.

Enää hän ei odottaisi noustakseen suoraan vedestä ja hakeakseen miestä mukaansa. Hän ei ottaisi mieheltä pois ihmisen maailmassa elettävien tunteiden repivyyttä, eikä sitä kautta niiden kohottavuutta. Vedessä kaikki on soljuvaa, helppoa ja sopivan vilpoista. Pehmoista ja kevyttä. Hän ei enää halunnutkaan sitä miehelle, hän halusi miehen olevan mies, maailmassa, kärsien ja kasvaen kokoonsa, itsessään, itsenään. Tullakseen hänen omakseen hetkellä, jolla hän olisi miehen, naisena, itsellisenä, irrallisena pisarana miehen rinnalla niin, että yhdessä he muodostaisivat oman valtamerensä, laajan yhtenäisen energian, joka sykkisi liitoskohdassaan, kohdassa jossa nainen ja mies kohtaa, jossa kehot yhtyy, jossa kahdesta tulee yksi, ollen silti omiaan.

Osa 4.

Hän oli elänyt naisena niin monta elämää. Hän oli jakanut kehonsa, mielensä, sydämensä ja joillekin jopa sielunsa. Hän oli ollut miesten maailmassa naisena. Ja häntä oli rakastettu, naisena, niin paljon. Niin ihmisille ominaisilla tavoilla, niin ihanasti ja niin rumalla tavalla, ettei hän ymmärtänyt kuinka siitä voi nainen selvitä. Vai eikö hän ollutkaan selvinnyt, siksikö hän oli sukeltanut. Päättänyt lopettaa kömpelöt kohtaamiset ja muuttunut aineeksi, jota kautta koskettaa tahtomiaan. Hengessä liittyä henkilöihin, käydä heissä unien kautta, luoda mielikuvia ja asettua ajatusten kohteeksi. Hipoa ihoa tuulen vireessä, laskeutua niskalle nuolaisemaan hikikarpalon, mutta auringonsäteenä. Niin, ettei toinen voi saada kiinni, ei voi kiinnittyä, ei aidosti liittyä, jottei hänen ole tarvinnut kulkea enää yhtään matkaa, purkaa yhtäkään solmua eikä kokea menettämisen tuskaa, tietämätöntä turhaumaa aiheesta loppuuko tämä koskaan.

Miettien tuleeko ikinä rauhan päivää, yhteistä hiljaista hetkeä, jossa kaikki jo on. Ja ehkä tuo valinta olikin nyt tullut tiensä päähän, ihmisenä kohtaamattomuuden aika mennyt ohitse. Tullut aika nousta maalle ja tulla naiseksi jälleen.

Hän oli noussut aiemminkin. Edellisellä kerralla kohdannut vastapoolin heti noustuaan. Vielä vettä valuvana, silmät kiinni maassa, jalkojen ollessa hieman huterat, siinä tuo oli, vastapooli. Kuin hänen piilotettu puolensa miehen kehossa. Pooli oli kiehtova, ihmeellinen, tuntematon ja kipua aiheuttava. Kiinnittymätön ja karkaava. Ja nainen hänessä heräsi heti, ikuisuuksia levännyt avuton puoli kiinnittyi, kiskoi ja himoitsi. Silloin, vettä valuvana, hän oli muuttunut tarvitsijaksi. Vastapooli oli viehättynyt hänestä, hänen avuttomuudestaan, hänen avoimuudestaan, hänen märkivästä sisimmästään, joka huusi pelastajaa. Tuolloin sukelluksissa hän ei vielä osannut nähdä pisaroita, ei erottaa vettä ilmasta, ei leijua ilman mukana, eikä koskettaa ihmistä muuttuneessa muodossa. Koskettaminen tapahtui silloin naisen kautta, naisen elkein, naisen keräämin asein, puettuna avuttomuuteen tai aistikkuuteen, jossa oli epätoivon sävel. Tarve tulla tuuditetuksi. Siitä vanhasta muistosta hän oli katsonut tätä uutta miestä rannalla, sen muistojen kirstun yli hän oli kulkenut uskaltaakseen edes katsoa uutta energiaa, jota mies huokui. Sillä vastapoolinsa energiaan nainen oli hukkunut, sitä vastaan taistellut lopulta syöden koko energian jättäen rannalle tyhjän vastapoolikuoren sukeltaessaan taistojen jälkeen lepoon syvään veteen.

Vastapoolin kanssa nainen oli katsonut kehoaan, sen muotoja ja anteja. Kuinka hän olikaan kasvanut nautintoon, astunut valoon, tehnyt matkoja avaruuteen luoden matkatessaan galakseja. Miten ihmisen mielen kanssa onkaan välillä kummallista toimia, kuinka hankalaksi asiat muuttuvat. Miten voi olla että huikeus ja suurin tunnettu ihanuus elää samassa paikassa kaiken niin kivuliaan kanssa. Vai mistä se kipu tulee, miten rakastaminen voi olla niin vaikeaa, että siihen turtuu, sen kipuun lähes kuolee tai lopettaa, lopettaa koko kohtaamisen, jottei taas satu. Miten ihmiset sen tekevät, muuttavat jonkin niin kauniin niin ikäväksi ja kuitenkin joksikin, jota valostakin kaipaa, johon syvyydestäkin on valmis palaamaan, jonka vuoksi polttaa siipensä ja kiinnittää itsensä kiinni maahan. Voisiko sittenkin löytää kohdan, jossa rakastaessa voi lentää yhdessä, jossa voi sukeltaa käsi kädessä ja muuttaa kivun kasvuksi, yhteiseksi olemisen tavaksi. Mistä ihmisen kivussa on kysymys, sillä uiminen syvällä tuntuu rakkaudelta ja maistuu rakkaudelta, mutta on erilaista kuin ihmsien rakkaus. Onko ihmisen rakkaus siis rakkautta ensinkään. Vai oliko hän luovuttanut oppimatta jotakin olennaista ihmisen elämästä. Oliko hän kokenut jotakin joka ei ollutkaan sitä mitä hän naisena oli luullut.

Ja tiesihän hän siihen jo vastauksen, vastaukset kaikkiin kysymyksiin itseasiassa. Hän tiesi sillä hetkellä, kun alkoi nähdä pisarat erillisinä osana suurta vettä, lipumassa toistensa lomitse, ollen erityisiä, jokainen itsenään, joita ilman ei olisi valtameriä. Sillä hetkellä jokainen kohtaaminen, jokainen kosketus, jokainen hetkeen syntynyt nautinto muuttui tiedoksi hänen mielessään. Valtavaksi oivallukseksi hänen tajunnassaan, jossa jokainen säie liittyi yhteen ja muodosti kokonaisen kuvan. Sen kuvan kanssa hän nyt pystyi katsomaan tuota uutta miestä, ennen kohtaamatonta, jonka kanssa ei ollut vanhaa punottua nyöriä purettavana, ei ikuisuuksien karmaa katsottavana, vaan uusi liitto.

Osa 3.

Ilo.

Se oli se mitä mies toi hänen elämäänsä naisena. Muistutuksen asioiden helppoudesta, soljuvuudesta. Kuin veden virtaavuudesta. Mies toi maanpinnalle sen, minkä hän aisti elämässään vedessä. Sen minkä vuoksi hän oli hylännyt naisen elämänsä kuivalla maalla ja uponnut syvälle virtaan, kellumaan oloonsa veden vietävänä, liittäen olomuotonsa veden rytmiin siirtäen kehonsa olemaan osa liikettä. Hän oli päätynyt elämään liikkeessä, tulkitsemaan tunteita kehossaan uidessaan laineilla. Ja tuomaan paloja, hetkiä ylös antamatta itseään enää maanpäälle kokonaan. Hän oli tullut osaksi luontoa vaientaen ihmisnaisen sisällään. Sillä hengessä ilo eli koko ajan, vedessä se soljui läpi huokosten jokaisessa käännöksessä. Vesi rakastajana oli hellä, ymmärtävä ja mukautuva, aina yhteisessä suunnassa, aina samassa tahdossa. Naisena hän oli kohdannut niin paljon vastavoimaa, selvittämätöntä ihmisen karmaa, että sisin oli riekaloitunut. Keho oli jatkuvilla mustelmilla liian kovan käsittelyn johdosta. Sillä ihmiset olivat niin julmia huomaamattaan, tarttuessaan toisiinsa tarpeella he pahoinpitelivät koskettamiseen tarkoitettua pintaa jatkuvasti.

Raastoivat vereslihalle sisintä sanoillaan, joilla hakivat tyydytystä tarpeillensa, hyväksyntää virheillensä tai alistujaa tahtoonsa, peliinsä jossa panoksena oli aina ihmisyys. Ollako vai eikö olla, sen kysymyksen hän oli jättänyt taakseen sukeltaessaan ensimmäisen kerran tummaan veteen. Ja hän oli alkunut olemaan, kaikessa kaiken kanssa. Valtavassa värien kirjossa, jokaisessa vauhdissa, jonka maailma  tunsi ja tavoilla, joista hänellä ihmisenä ei ollut ollut tietoakaan. Hänestä oli tullut kaikki ja sinne hän oli jäänyt.

Ja nyt, tämän miehen myötä, hän otti askeleita takaisin pinnalle miettien voisiko hän toteuttaa pinnan alla olevaa olemisen tapaa pinnalla, kuivalla, sisämaassa, ilman veden vilvoitusta vieressä, ilman jatkuvaa mahdollisuutta paeta veteen, sukeltamatta säännöllisesti. Voisiko hän olla taas nainen ihmisen kehossa, saisiko hän ihmisyydestä saman kuin valon ja veden leikistä, jossa hän vaihteli osaansa pisaroista säteisiin ja takaisin. Oliko hänen matkansa syvälle sittenkin ollut liian aikainen, oliko yläilmoilla hänelle edelleen jotakin uutta tarjottavaa. Miten hän koki sukeltamisen paoksi, miksi hänellä oli kaipuu takaisin kokemaan vaihteluita, joissa eli kipu. Mikä ihmisen elämässä veti häntä puoleensa, kuiskasi hänelle kutsuvia sanoja, lupasi uusia kokemia. Oliko naisen elämässä kuitenkin jotain mistä hän luopui tultuaan yhteyteen kaikkeuden kanssa. Hän oli ajatellut tuovansa jotakin mukanaan alhaalta lahjaksi maanpäällä eläville ja lahjoittaessaan sen heille, jotka eivät sukeltaneet. Ja nyt hän katsoi miestä, maanelävää ja kaipasi sitä mitä mies koki. Oliko sittenkin aika palata ja kulkea matka vielä kerran, kokea kaikki uudelleen, yhdessä toisen kanssa, liittyneenä mieheen, naisena miehen rinnalla.

Osa 2.

Hän näki miehen jo kaukaa. Tänä iltana, maalla, hän halusi taas kokea mitä on olla nainen, mitä on elää maanpinnalla, millaista on elämä kuivalla maalla. Kaikkien ärsykkeiden lomassa hän hengitti ja siinä mies oli. Kokonaisena koko koossaan mies seisoi tummuvassa kesäillassa. Kuinka syvään hän saikaan hengittää. Naisena elämisen raskaus kävi hänessä, tunteet, epävarmuudet, kummastukset ja tarpeet. Kaikki jysähtivät kerralla hänen kehoonsa ja pakokauhu oli ottaa hänet valtaansa. Tämä oli syy miksi hän aikoinaan valitsi elämän vedessä, nämä syyt saivat hänen sukeltamaan syvälle ja hakemaan vain paloja ihmisen maailmasta, täältä ylhäältä.

Hän muisti hetkessä niin monia kohtaamisia, niin monia miehiä, niin monia tunteita. Kuinka paljon hän olikaan antanut niiden kaikkien itsessään elää, kuinka hän olikaan nauttinut heistä jokaisesta antaen itsensä kokonaan jokaiselle. Ja tässä hän taas oli, miehen kanssa silmätysten valinnan kanssa mihin kohtaamiseen hän lähtisi. Naisena vai siinä muodossa, jossa hän tässä ajassa pääsääntöisesti eli. Hän nosti silmänsä ja katsoi miestä naisena.

Miehellä oli syynsä tunteä hänet, tunnistaa hänet naisena, joten mies tuli kohti. Mies tarttui käteen ja katsoi. Ja nainen tunsi hänet, tunsi hänen energiansa ja janonsa. Hän tunsi sen syvällä sisällään, vaikka sanoja siitä ei sanottu. Hän antoi kätensä olla, hän kuunteli miehen sanoja, hän oli yhtä tunteen kanssa. Ja hän tiesi. Hän tiesi, että tahto oli jo siellä, toisen tarpeen takana. Valmius oli jo ovella, aukeamassa yhtäaikaa sydämen aukileen sulkeutumisen myötä. Ja hän hymyili, hän vastasi ja hän nauroi. Hän antoi sielunsa välittyä kättään pitkin ja sydämensä laulun kulkea miehen sisään. Enää hän ei piilotellut, pakottanut tahtoaan hiljenemään. Hän antoi miehen nähdä. Ja mies vastasi kutsuun.

Mies avasi ovea, työnsi hiljalleen auki sanojen virratessa ulos suusta. Suuria, näennäisen merkityksettömiä sanoja, suuresta lähteestä. Hän ja mies olivat yhtä, hetken jolla aukesi kaikkeus. Nyt heitä yhdistäisi aina tämä avattu linkki, sydänten yhteys ja tässä hetkessä se riitti hänelle. Hän irrottautui miehen otteesta ja kääntyi hymyillen. Nyt oli aika erkaantua hetkeksi

.Hän jäi lähelle, maailma järjesti niin. Jotta mies saattoi tulla vielä hetkeksi, tulla hänen läheisyyteensä, vahvistamaan linkin. Hetki kiinni silmissä, sanoilla luotu polku liittyä uudelleen toisena hetkenä ja hän naisena antoi miehelle turvallisen luvan mennä. Sillä hän sieluna, veden asukkina, oli jo ottanut miehen omakseen, sisälleen, kumppanikseen. Mies oli tullut jäädäkseen.Ja nainen hänessä vastaanotti ylämaailman tarjoaman veden, sateen joka tuli alas taivaasta todistaen tilanteen. Ja hän tanssi, papittaren hahmossa, antaen sateen vihkiä heidän liittonsa, joka tulisi ihmismuodossa todeksi, kun aika olisi. Vedessä liitto oli jo toteutunut, hän sai nautintonsa tavalla, jonka hän tunsi. Energia virtasi häneen tuon pidetyn käden kautta, silmissä säkenöi kauneus, jonka mies hänelle oli välittänyt. Hänet oli otettu, hän oli ottanut, antanut ja antautunut.

Osa 1.

Hän katseli kuinka mies istui rannalla, kuten oli istunut niin monena iltana. Päivisin meteliä oli liikaa ja muitakin ihmisiä, yleensä miestä pienempi oli hänen mukanaan. Mutta näin illalla, valon himmetessä, mies oli yksin. Ja hän katseli. Oli katsellut jo monena iltana, jo aiempina vuosinakin huomioinut, mutta pysynyt aina etäällä. Antaen ihmiselle tilaa omaan tapaansa olla.

Mies herätti hänessä kuvia, joita ilman hän oli pitkään ollut. Kun aurinko laski ja miehen profiili alkoi heijastua taustaansa, hän vaan näki miehen ajatusten kulun. Sen kuinka mies kävi läpi mennyttä ja mietti tulevaa, hiljaa, itsekseen, aina illan hiljaisuudessa. Ja hän tunsi vetoa uida miehen eteen, nousta ylös vedestä ja tarttua käteen. Johdattaa mies kanssaan veteen omaan maailmaansa, sukeltaa yhdessä pohjalle ja antaa veden hiljalleen puhdistaa mennyt ja kirkastaa tuleva. Sillä hän tiesi, että hän voisi niin tehdä. Niin paljon nopeammin asiat kulkisivat hänen maailmassaan, hänen tahdissaan, ilman kipua ja jatkuvaa ahdistusta. Sillä hän näki myös kuinka miehen sydän käpertyi kasaan kivusta, siellä sisällä. Hän eli omassa maailmassaan, koska joskus ihmisten tuskan näkeminen ja tunteminen kehossaan oli turhan hankalaa. Hän nautti veden jatkuvasta hyväilystä vartalollaan, hiljaisuudesta veden alla, hennosta huminasta, jota liikkuva vesi kantoi pohjalle valon siivilöityessä häneen lukemattomien pisaroiden kautta. Monihan ihminen asettuu elämässään katsomaan vettä ja kykenee näkemään pisarat, hän pohti antaessaan pisaroiden valua sormiensa välistä katsellessaan rannalle.

Kuinka monena iltana hän olikaan nähnyt kuinka kaikki tapahtuisi. Kuinka hän nousisi rantaan, kävelisi ihan miehen eteen, asettuisi polvilleen, tarttuisi miehen leuasta ja suutelisi. Hellästi vedestä nousseen naisen märillä huulilla. Varovasti, katsoen silmiin, jottei mies pelästyisi. Tarttuisi miehen käteen ja nousisi ylös pyytäen katseellaan miestä seuraamaan. Ottamaan askeleen vettä kohden valmiina seikkailuun. Jättäen vaatteet rannalle mies jättäisi samalla murheensa. Avaisi sydämensä ja saisi kaiken haluamansa. Sen, jonka hän oli vedestä jo nähnyt miehen tahtovan. Rauhan ja hiljaisuuden.Mutta hän tiesi, että hänen aikansa miehen elämässä ei vielä ollut tullut. Hän vaan katsoi ja unelmoi. Unelmoi leikistä vedessä, jossa miehen herkkyys löytäisi äärilaitansa, kaikkein huikeimmat variaationsa tavoista, joilla mies voi olla herkkä. Hän tiesi, että miehellä olisi kyky asettua olemaan yhtä veden kanssa, taito liittyä häneen kuin yhdeksi, hellästi, herkästi ja niin kuumasti, että vesi lakkaisi tuntumasta ja sen jälkeen nainen tuntisi enää koskaan vaan miehen ihon ihollaan. Ei enää veden liikettä, ei enää ääntä joka tulee aikojen muutoksesta, vaan vaan miehen kehon sykkeen, sydämen rytmin sisällään. Sillä hän näki sen olevan miehessä, suuruuden johon hänen tahtonsa vastasi, sisällä, mutta vielä hiljaa.

Toki hän myös tiesi, että voisi nyt nousta. Kävellä rannalle ja ottaa mies. Kuin nainen ottaa miehen, antautua miehelle kuin nainen miehelle. Antaa kehonsa, mielensä ja palan sydäntään. Tuntea miehen kädet kehollaan rantavedesssä, huulensa jokaisessa avoimessa paikassa, saada itsensä kylläiseksi miehestä miljoonin eritavoin. Tänään, heti tässä noustessaan vedestä. Ja tiesi, että hän voisi palata huomenna, ja taas sitä seuraavana päivänä. Ehkä jopa niin, että mies alkaisi odottaa häntä ja heidän hetkiään. Hän tiesi sen, hänellä oli sellainen vaikutus maan miehiin. Ja hän oli niin tehnytkin, joskus, jonkun kanssa. Mutta tässä oli jokin niin toisin. Tämä mies oli mennyt hänen sisäänsä, ottanut osan häntä itseensä, vaikkei edes tiennyt vielä hänen olemassaolostaan. Ei tässä maailmassa, tässä energiassa, tässä muodossa. Ei niin, että jokin olisi hänelle mahdotonta ilman miestä, tai että hän olisi tullut vähemmän kokonaiseksi miehen ilmestyttyä. Päinvastoin, hän koki antaneensa palan itseään kulkeutua miehelle, miehen käyttöön, korjaamaan jotakin kolosta, koska hänellä oli antaa siihen koloon täyte. Täyte, jota hänellä oli vielä tarpeeksi itselleenkin. Hän antoi sen koska mies ei pyytänyt, koska mies ei hakenut, vaan koska mies tarvitsi sen hiljaa pyytämättä. Ja hänellä oli se, rajaton rakkaus, josta voi palan antaa.Joten hän oli jo liittynyt mieheen hiljaa ja nyt hän katseli.

Miehestä huokui muutoksen tarve, mutta niin kauan kuin kyseessä olisi tarve, hän ei tulisi nousemaan vedestä. Sillä tarve on aikansa, siihen haetaan tyydytys ja sitten seuraava tarve täyttää sisimmän. Tarve myös kertoo ihmisen matkan kohdasta, johon autuus ei vielä mahdu. Joten hänen olisi vaan odotettava sitä hetkeä, joilloin väreily miehen ympärillä olisi muuttunut. Sitä kohtaa, jossa tuosta ihmisestä alkaisi huokua tyytäväisyys tähän hetkeen sellaisena kuin se on. Kun hän näkisi värin vaihtuvan miehen sisällä vastaanottavaksi, valmiiksi onneen. Täydelliseen harmoniaan olevan kanssa ja sitten hän nousisi. Hän uisi sulavin vedoin esiin laiturin takaa, antaisi miehen nähdä värien kirjon pisaroissa vartalollaan. Vapauttaisi kaikessa kirkkaudessaan loistavan valon sydämestään, sitten sen voisi antaa loistaa silmistään eikä mies palaisi. Ei pelästyisi, ei alentuisi, ei alkaisi palvoa, ei juosta karkuun, eikä kokea väheksyntää miehisyyttään kohtaan kohdatessaan kaikkeuden. Naisen paljaana, suorana, kokonaisuudessaan kimallus kehollaan, kireys kupeillaan ja voima varressaan, olisi valmiina vallan tasapainoon, energioiden hekumaan. Heti kun miehessä aika asettuisi, tarve tyyntyisi ja jäljelle jäisi valmius olemiseen, tässä hetkessä kaikkineen. Sitten hän tulisi olevaksi, miehelle näkyväksi.Siihen asti hiljaa kelluen yön tunteina, tuntien miehen hengityksen tuulen vireessä, hän jatkaisi antamista. Rakkautensa loputonta jakamista. Kunnes aukile miehen sydämessä umpeutuisi. Ja mies liittyisi virtaan, osaksi yhteistä rakkautta.