Hänestä tuntui hyvältä katsoa aikaansa taaksepäin, tässä elämässä toki, pala palata, mutta myös kauemmas. Aikoihin ja paikkoihin, joista hän oli kantanut himmeitä muistoja tähän aikaan. Vaikka muistot olivat himmeitä, hän tiesi toimintansa monesti olleen täysin menneen pauloissa. Reaktioidensa vuosi satojen ellei tuhansien takaa. Ja tässä tapaamansa ihmiset värittyneet hänen silmissään menneillä kohtaamisilla.
Eräs merkittävin muisto sisälsi menetyksen, joka vääristyi hylkäämiseksi hänen tälle naisen matkalleen. Hän sai palautettua muistiinsa itsensä Kreikassa, vuoren päällä, omassa valkoisessa huvilassaan, katsellen merelle. Iholla vielä jäljet hänen silloin rakastamastaan miehestä, jonka kanssa hän oli jakanut elämänsä siinä määrin kuin oli hänen käsissään elämäänsä kenenkään kanssa jakaa. Mies ei ollut hänen tasollaan, ei muiden silmissä. Mies oli hänen omaisuuttaan, hänen vartijansa, hänen omistamansa, kunnes hän antoi tälle vapauden.
Hän ei voinut antaa sitä mitä mies halusi, pysyvää paikkaa rinnallaan. Sitä vaan ei olisi hyväksytty. Hän oli pyytänyt miestä jäämään, tänne saarelle, huvilaan, meren ylle, olemaan. Jakamaan elämän täten, kuten tähänkin asti, kaukana muista.
Mutta mies oli liian ylpeä, mies oli liikaa mies, mies tahtoi elämän. Elämän, jossa oli nainen miehen kodissa, nainen miehen lasten kanssa jakaen pienen, mutta julkisesti hyväksytyn elämän vanhuuteen asti. Ja mies lähti, tietäen jo kenet taloonsa ottaisi, oli jo kai ottanut. Ja mies siis lähti.
Jätti hänet itkemään idylliseen maisemaan. Siinä hänen rakkautensa tänäänkin kallioihin, siniseen mereen ja valkoisiin huviloihin. Ja siinä myös hänen luottamuksen puutteensa tuohon mieheen. Mieheen, joka oli taas tullut hänen luoksensa, tähän aikaan. Ja hän ei luottanut, joten mies ei ollut luottamuksen arvoinen. Koska mies ei uskaltanut laittaa itseään naisen eteen kokonaan, olihan hän, naisena silloin, valinnut ennemmin huvilansa, asemansa ja paikkansa ihmisten mielissä, kuin miehen. Miehen, jota hän kyllä ajatteli rakastavansa, silloin. Tai sitten hän oli rakastanut sitä mitä mies hänelle antoi, kaikkensa, kunnes tuli valinnan paikka. Ja mieskin valitsi, valitsi elämän.
Eräs merkittävin muisto sisälsi menetyksen, joka vääristyi hylkäämiseksi hänen tälle naisen matkalleen. Hän sai palautettua muistiinsa itsensä Kreikassa, vuoren päällä, omassa valkoisessa huvilassaan, katsellen merelle. Iholla vielä jäljet hänen silloin rakastamastaan miehestä, jonka kanssa hän oli jakanut elämänsä siinä määrin kuin oli hänen käsissään elämäänsä kenenkään kanssa jakaa. Mies ei ollut hänen tasollaan, ei muiden silmissä. Mies oli hänen omaisuuttaan, hänen vartijansa, hänen omistamansa, kunnes hän antoi tälle vapauden.
Hän ei voinut antaa sitä mitä mies halusi, pysyvää paikkaa rinnallaan. Sitä vaan ei olisi hyväksytty. Hän oli pyytänyt miestä jäämään, tänne saarelle, huvilaan, meren ylle, olemaan. Jakamaan elämän täten, kuten tähänkin asti, kaukana muista.
Mutta mies oli liian ylpeä, mies oli liikaa mies, mies tahtoi elämän. Elämän, jossa oli nainen miehen kodissa, nainen miehen lasten kanssa jakaen pienen, mutta julkisesti hyväksytyn elämän vanhuuteen asti. Ja mies lähti, tietäen jo kenet taloonsa ottaisi, oli jo kai ottanut. Ja mies siis lähti.
Jätti hänet itkemään idylliseen maisemaan. Siinä hänen rakkautensa tänäänkin kallioihin, siniseen mereen ja valkoisiin huviloihin. Ja siinä myös hänen luottamuksen puutteensa tuohon mieheen. Mieheen, joka oli taas tullut hänen luoksensa, tähän aikaan. Ja hän ei luottanut, joten mies ei ollut luottamuksen arvoinen. Koska mies ei uskaltanut laittaa itseään naisen eteen kokonaan, olihan hän, naisena silloin, valinnut ennemmin huvilansa, asemansa ja paikkansa ihmisten mielissä, kuin miehen. Miehen, jota hän kyllä ajatteli rakastavansa, silloin. Tai sitten hän oli rakastanut sitä mitä mies hänelle antoi, kaikkensa, kunnes tuli valinnan paikka. Ja mieskin valitsi, valitsi elämän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti