Ilo.
Se oli se mitä mies toi hänen elämäänsä naisena. Muistutuksen asioiden helppoudesta, soljuvuudesta. Kuin veden virtaavuudesta. Mies toi maanpinnalle sen, minkä hän aisti elämässään vedessä. Sen minkä vuoksi hän oli hylännyt naisen elämänsä kuivalla maalla ja uponnut syvälle virtaan, kellumaan oloonsa veden vietävänä, liittäen olomuotonsa veden rytmiin siirtäen kehonsa olemaan osa liikettä. Hän oli päätynyt elämään liikkeessä, tulkitsemaan tunteita kehossaan uidessaan laineilla. Ja tuomaan paloja, hetkiä ylös antamatta itseään enää maanpäälle kokonaan. Hän oli tullut osaksi luontoa vaientaen ihmisnaisen sisällään. Sillä hengessä ilo eli koko ajan, vedessä se soljui läpi huokosten jokaisessa käännöksessä. Vesi rakastajana oli hellä, ymmärtävä ja mukautuva, aina yhteisessä suunnassa, aina samassa tahdossa. Naisena hän oli kohdannut niin paljon vastavoimaa, selvittämätöntä ihmisen karmaa, että sisin oli riekaloitunut. Keho oli jatkuvilla mustelmilla liian kovan käsittelyn johdosta. Sillä ihmiset olivat niin julmia huomaamattaan, tarttuessaan toisiinsa tarpeella he pahoinpitelivät koskettamiseen tarkoitettua pintaa jatkuvasti.
Raastoivat vereslihalle sisintä sanoillaan, joilla hakivat tyydytystä tarpeillensa, hyväksyntää virheillensä tai alistujaa tahtoonsa, peliinsä jossa panoksena oli aina ihmisyys. Ollako vai eikö olla, sen kysymyksen hän oli jättänyt taakseen sukeltaessaan ensimmäisen kerran tummaan veteen. Ja hän oli alkunut olemaan, kaikessa kaiken kanssa. Valtavassa värien kirjossa, jokaisessa vauhdissa, jonka maailma tunsi ja tavoilla, joista hänellä ihmisenä ei ollut ollut tietoakaan. Hänestä oli tullut kaikki ja sinne hän oli jäänyt.
Ja nyt, tämän miehen myötä, hän otti askeleita takaisin pinnalle miettien voisiko hän toteuttaa pinnan alla olevaa olemisen tapaa pinnalla, kuivalla, sisämaassa, ilman veden vilvoitusta vieressä, ilman jatkuvaa mahdollisuutta paeta veteen, sukeltamatta säännöllisesti. Voisiko hän olla taas nainen ihmisen kehossa, saisiko hän ihmisyydestä saman kuin valon ja veden leikistä, jossa hän vaihteli osaansa pisaroista säteisiin ja takaisin. Oliko hänen matkansa syvälle sittenkin ollut liian aikainen, oliko yläilmoilla hänelle edelleen jotakin uutta tarjottavaa. Miten hän koki sukeltamisen paoksi, miksi hänellä oli kaipuu takaisin kokemaan vaihteluita, joissa eli kipu. Mikä ihmisen elämässä veti häntä puoleensa, kuiskasi hänelle kutsuvia sanoja, lupasi uusia kokemia. Oliko naisen elämässä kuitenkin jotain mistä hän luopui tultuaan yhteyteen kaikkeuden kanssa. Hän oli ajatellut tuovansa jotakin mukanaan alhaalta lahjaksi maanpäällä eläville ja lahjoittaessaan sen heille, jotka eivät sukeltaneet. Ja nyt hän katsoi miestä, maanelävää ja kaipasi sitä mitä mies koki. Oliko sittenkin aika palata ja kulkea matka vielä kerran, kokea kaikki uudelleen, yhdessä toisen kanssa, liittyneenä mieheen, naisena miehen rinnalla.
Se oli se mitä mies toi hänen elämäänsä naisena. Muistutuksen asioiden helppoudesta, soljuvuudesta. Kuin veden virtaavuudesta. Mies toi maanpinnalle sen, minkä hän aisti elämässään vedessä. Sen minkä vuoksi hän oli hylännyt naisen elämänsä kuivalla maalla ja uponnut syvälle virtaan, kellumaan oloonsa veden vietävänä, liittäen olomuotonsa veden rytmiin siirtäen kehonsa olemaan osa liikettä. Hän oli päätynyt elämään liikkeessä, tulkitsemaan tunteita kehossaan uidessaan laineilla. Ja tuomaan paloja, hetkiä ylös antamatta itseään enää maanpäälle kokonaan. Hän oli tullut osaksi luontoa vaientaen ihmisnaisen sisällään. Sillä hengessä ilo eli koko ajan, vedessä se soljui läpi huokosten jokaisessa käännöksessä. Vesi rakastajana oli hellä, ymmärtävä ja mukautuva, aina yhteisessä suunnassa, aina samassa tahdossa. Naisena hän oli kohdannut niin paljon vastavoimaa, selvittämätöntä ihmisen karmaa, että sisin oli riekaloitunut. Keho oli jatkuvilla mustelmilla liian kovan käsittelyn johdosta. Sillä ihmiset olivat niin julmia huomaamattaan, tarttuessaan toisiinsa tarpeella he pahoinpitelivät koskettamiseen tarkoitettua pintaa jatkuvasti.
Raastoivat vereslihalle sisintä sanoillaan, joilla hakivat tyydytystä tarpeillensa, hyväksyntää virheillensä tai alistujaa tahtoonsa, peliinsä jossa panoksena oli aina ihmisyys. Ollako vai eikö olla, sen kysymyksen hän oli jättänyt taakseen sukeltaessaan ensimmäisen kerran tummaan veteen. Ja hän oli alkunut olemaan, kaikessa kaiken kanssa. Valtavassa värien kirjossa, jokaisessa vauhdissa, jonka maailma tunsi ja tavoilla, joista hänellä ihmisenä ei ollut ollut tietoakaan. Hänestä oli tullut kaikki ja sinne hän oli jäänyt.
Ja nyt, tämän miehen myötä, hän otti askeleita takaisin pinnalle miettien voisiko hän toteuttaa pinnan alla olevaa olemisen tapaa pinnalla, kuivalla, sisämaassa, ilman veden vilvoitusta vieressä, ilman jatkuvaa mahdollisuutta paeta veteen, sukeltamatta säännöllisesti. Voisiko hän olla taas nainen ihmisen kehossa, saisiko hän ihmisyydestä saman kuin valon ja veden leikistä, jossa hän vaihteli osaansa pisaroista säteisiin ja takaisin. Oliko hänen matkansa syvälle sittenkin ollut liian aikainen, oliko yläilmoilla hänelle edelleen jotakin uutta tarjottavaa. Miten hän koki sukeltamisen paoksi, miksi hänellä oli kaipuu takaisin kokemaan vaihteluita, joissa eli kipu. Mikä ihmisen elämässä veti häntä puoleensa, kuiskasi hänelle kutsuvia sanoja, lupasi uusia kokemia. Oliko naisen elämässä kuitenkin jotain mistä hän luopui tultuaan yhteyteen kaikkeuden kanssa. Hän oli ajatellut tuovansa jotakin mukanaan alhaalta lahjaksi maanpäällä eläville ja lahjoittaessaan sen heille, jotka eivät sukeltaneet. Ja nyt hän katsoi miestä, maanelävää ja kaipasi sitä mitä mies koki. Oliko sittenkin aika palata ja kulkea matka vielä kerran, kokea kaikki uudelleen, yhdessä toisen kanssa, liittyneenä mieheen, naisena miehen rinnalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti