Ja nainenkin mietti odottaessaan.
Hän katsoi itseään vielä kerran kaikilta näkökulmilta, hän peilasi itsensä jokaiseen menneen tapahtumaan. Hän tarkisti kiinnikkeensä jokaiseen suuntaan, jokaiseen elämänsä entiseen energiaan.
Hän katsoi itseään naisena, mittasi kohta kohdalta, kurkisti jokaiseen sopukkaan. Hän jopa koetti sovittaa itsensä lokeroihin. Hän, iso nainen, pieni nainen, pitkä, lyhyt. Hän normaali nainen, erilainen, sopiva, epäsopiva. Epäsopivaan laatikkoon hän jäi pidemmäksi aikaa. Sovitti ylleen erilaisia epäsopivuuksia. Liian vanha, liian nuori, väärän värinen, kummallinen.
Kiukkuinen kerran kuussa, vihainen aina talvella, kaikkiaan sopimaton. Ja mietittyään lokerot läpi hän hengitti. Asettui aloilleen ja kuunteli. Kuunteli sisimpänsä viestiä, sitä laulua, joka hänessä soi miehen nimi huulillaan, sitä solinaa joka hänessä kulki muisto miehen kädestä kädessään. Ja ennenkaikkea sitä tyhjyyttä ja varmuutta, joka hänessä oli kun hän katsoi miestä. Ja määritelmä asettui kohdalleen. Oikea. Hän oli oikea, hän oli yksinkertaisesti ja ainoastaan oikea. Sisimmässään hän oli samaa sukua miehen kanssa, samaa kastia, samasta paikasta, samasta energiasta, samasta kodista, samassa kohdassa olemaan tullakseen jälleen yhdeksi.
Sillä yhtä hän totesi heidän olleen, joskus toisessa ajassa, toisella tavalla, toisen taivaan alla. Toisilleen totta tajunnassa, tietoisuuden korkeammassa tasossa. Nainen istui ja hengitti. Tässä se siis oli. Yhdistyminen, hetki kun hänen kokemansa veden alaisesta maailmasta liittyy yhdeksi ihmisten maailman kanssa. Kohta, jossa luonto, elävä ja eloton yhdistyy. Jossa kaikki tulee samaksi, sulavaksi yhteydeksi, vaaleaksi lempeäksi valoksi. Rakkaus olevaksi, hänen oikea olomuotonsa. Tila, jossa hän miehen tuntee, on aina tuntenut. Naisen ja miehen harmonia, ykseys.
Hän katsoi itseään vielä kerran kaikilta näkökulmilta, hän peilasi itsensä jokaiseen menneen tapahtumaan. Hän tarkisti kiinnikkeensä jokaiseen suuntaan, jokaiseen elämänsä entiseen energiaan.
Hän katsoi itseään naisena, mittasi kohta kohdalta, kurkisti jokaiseen sopukkaan. Hän jopa koetti sovittaa itsensä lokeroihin. Hän, iso nainen, pieni nainen, pitkä, lyhyt. Hän normaali nainen, erilainen, sopiva, epäsopiva. Epäsopivaan laatikkoon hän jäi pidemmäksi aikaa. Sovitti ylleen erilaisia epäsopivuuksia. Liian vanha, liian nuori, väärän värinen, kummallinen.
Kiukkuinen kerran kuussa, vihainen aina talvella, kaikkiaan sopimaton. Ja mietittyään lokerot läpi hän hengitti. Asettui aloilleen ja kuunteli. Kuunteli sisimpänsä viestiä, sitä laulua, joka hänessä soi miehen nimi huulillaan, sitä solinaa joka hänessä kulki muisto miehen kädestä kädessään. Ja ennenkaikkea sitä tyhjyyttä ja varmuutta, joka hänessä oli kun hän katsoi miestä. Ja määritelmä asettui kohdalleen. Oikea. Hän oli oikea, hän oli yksinkertaisesti ja ainoastaan oikea. Sisimmässään hän oli samaa sukua miehen kanssa, samaa kastia, samasta paikasta, samasta energiasta, samasta kodista, samassa kohdassa olemaan tullakseen jälleen yhdeksi.
Sillä yhtä hän totesi heidän olleen, joskus toisessa ajassa, toisella tavalla, toisen taivaan alla. Toisilleen totta tajunnassa, tietoisuuden korkeammassa tasossa. Nainen istui ja hengitti. Tässä se siis oli. Yhdistyminen, hetki kun hänen kokemansa veden alaisesta maailmasta liittyy yhdeksi ihmisten maailman kanssa. Kohta, jossa luonto, elävä ja eloton yhdistyy. Jossa kaikki tulee samaksi, sulavaksi yhteydeksi, vaaleaksi lempeäksi valoksi. Rakkaus olevaksi, hänen oikea olomuotonsa. Tila, jossa hän miehen tuntee, on aina tuntenut. Naisen ja miehen harmonia, ykseys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti