Osa 1.

Hän katseli kuinka mies istui rannalla, kuten oli istunut niin monena iltana. Päivisin meteliä oli liikaa ja muitakin ihmisiä, yleensä miestä pienempi oli hänen mukanaan. Mutta näin illalla, valon himmetessä, mies oli yksin. Ja hän katseli. Oli katsellut jo monena iltana, jo aiempina vuosinakin huomioinut, mutta pysynyt aina etäällä. Antaen ihmiselle tilaa omaan tapaansa olla.

Mies herätti hänessä kuvia, joita ilman hän oli pitkään ollut. Kun aurinko laski ja miehen profiili alkoi heijastua taustaansa, hän vaan näki miehen ajatusten kulun. Sen kuinka mies kävi läpi mennyttä ja mietti tulevaa, hiljaa, itsekseen, aina illan hiljaisuudessa. Ja hän tunsi vetoa uida miehen eteen, nousta ylös vedestä ja tarttua käteen. Johdattaa mies kanssaan veteen omaan maailmaansa, sukeltaa yhdessä pohjalle ja antaa veden hiljalleen puhdistaa mennyt ja kirkastaa tuleva. Sillä hän tiesi, että hän voisi niin tehdä. Niin paljon nopeammin asiat kulkisivat hänen maailmassaan, hänen tahdissaan, ilman kipua ja jatkuvaa ahdistusta. Sillä hän näki myös kuinka miehen sydän käpertyi kasaan kivusta, siellä sisällä. Hän eli omassa maailmassaan, koska joskus ihmisten tuskan näkeminen ja tunteminen kehossaan oli turhan hankalaa. Hän nautti veden jatkuvasta hyväilystä vartalollaan, hiljaisuudesta veden alla, hennosta huminasta, jota liikkuva vesi kantoi pohjalle valon siivilöityessä häneen lukemattomien pisaroiden kautta. Monihan ihminen asettuu elämässään katsomaan vettä ja kykenee näkemään pisarat, hän pohti antaessaan pisaroiden valua sormiensa välistä katsellessaan rannalle.

Kuinka monena iltana hän olikaan nähnyt kuinka kaikki tapahtuisi. Kuinka hän nousisi rantaan, kävelisi ihan miehen eteen, asettuisi polvilleen, tarttuisi miehen leuasta ja suutelisi. Hellästi vedestä nousseen naisen märillä huulilla. Varovasti, katsoen silmiin, jottei mies pelästyisi. Tarttuisi miehen käteen ja nousisi ylös pyytäen katseellaan miestä seuraamaan. Ottamaan askeleen vettä kohden valmiina seikkailuun. Jättäen vaatteet rannalle mies jättäisi samalla murheensa. Avaisi sydämensä ja saisi kaiken haluamansa. Sen, jonka hän oli vedestä jo nähnyt miehen tahtovan. Rauhan ja hiljaisuuden.Mutta hän tiesi, että hänen aikansa miehen elämässä ei vielä ollut tullut. Hän vaan katsoi ja unelmoi. Unelmoi leikistä vedessä, jossa miehen herkkyys löytäisi äärilaitansa, kaikkein huikeimmat variaationsa tavoista, joilla mies voi olla herkkä. Hän tiesi, että miehellä olisi kyky asettua olemaan yhtä veden kanssa, taito liittyä häneen kuin yhdeksi, hellästi, herkästi ja niin kuumasti, että vesi lakkaisi tuntumasta ja sen jälkeen nainen tuntisi enää koskaan vaan miehen ihon ihollaan. Ei enää veden liikettä, ei enää ääntä joka tulee aikojen muutoksesta, vaan vaan miehen kehon sykkeen, sydämen rytmin sisällään. Sillä hän näki sen olevan miehessä, suuruuden johon hänen tahtonsa vastasi, sisällä, mutta vielä hiljaa.

Toki hän myös tiesi, että voisi nyt nousta. Kävellä rannalle ja ottaa mies. Kuin nainen ottaa miehen, antautua miehelle kuin nainen miehelle. Antaa kehonsa, mielensä ja palan sydäntään. Tuntea miehen kädet kehollaan rantavedesssä, huulensa jokaisessa avoimessa paikassa, saada itsensä kylläiseksi miehestä miljoonin eritavoin. Tänään, heti tässä noustessaan vedestä. Ja tiesi, että hän voisi palata huomenna, ja taas sitä seuraavana päivänä. Ehkä jopa niin, että mies alkaisi odottaa häntä ja heidän hetkiään. Hän tiesi sen, hänellä oli sellainen vaikutus maan miehiin. Ja hän oli niin tehnytkin, joskus, jonkun kanssa. Mutta tässä oli jokin niin toisin. Tämä mies oli mennyt hänen sisäänsä, ottanut osan häntä itseensä, vaikkei edes tiennyt vielä hänen olemassaolostaan. Ei tässä maailmassa, tässä energiassa, tässä muodossa. Ei niin, että jokin olisi hänelle mahdotonta ilman miestä, tai että hän olisi tullut vähemmän kokonaiseksi miehen ilmestyttyä. Päinvastoin, hän koki antaneensa palan itseään kulkeutua miehelle, miehen käyttöön, korjaamaan jotakin kolosta, koska hänellä oli antaa siihen koloon täyte. Täyte, jota hänellä oli vielä tarpeeksi itselleenkin. Hän antoi sen koska mies ei pyytänyt, koska mies ei hakenut, vaan koska mies tarvitsi sen hiljaa pyytämättä. Ja hänellä oli se, rajaton rakkaus, josta voi palan antaa.Joten hän oli jo liittynyt mieheen hiljaa ja nyt hän katseli.

Miehestä huokui muutoksen tarve, mutta niin kauan kuin kyseessä olisi tarve, hän ei tulisi nousemaan vedestä. Sillä tarve on aikansa, siihen haetaan tyydytys ja sitten seuraava tarve täyttää sisimmän. Tarve myös kertoo ihmisen matkan kohdasta, johon autuus ei vielä mahdu. Joten hänen olisi vaan odotettava sitä hetkeä, joilloin väreily miehen ympärillä olisi muuttunut. Sitä kohtaa, jossa tuosta ihmisestä alkaisi huokua tyytäväisyys tähän hetkeen sellaisena kuin se on. Kun hän näkisi värin vaihtuvan miehen sisällä vastaanottavaksi, valmiiksi onneen. Täydelliseen harmoniaan olevan kanssa ja sitten hän nousisi. Hän uisi sulavin vedoin esiin laiturin takaa, antaisi miehen nähdä värien kirjon pisaroissa vartalollaan. Vapauttaisi kaikessa kirkkaudessaan loistavan valon sydämestään, sitten sen voisi antaa loistaa silmistään eikä mies palaisi. Ei pelästyisi, ei alentuisi, ei alkaisi palvoa, ei juosta karkuun, eikä kokea väheksyntää miehisyyttään kohtaan kohdatessaan kaikkeuden. Naisen paljaana, suorana, kokonaisuudessaan kimallus kehollaan, kireys kupeillaan ja voima varressaan, olisi valmiina vallan tasapainoon, energioiden hekumaan. Heti kun miehessä aika asettuisi, tarve tyyntyisi ja jäljelle jäisi valmius olemiseen, tässä hetkessä kaikkineen. Sitten hän tulisi olevaksi, miehelle näkyväksi.Siihen asti hiljaa kelluen yön tunteina, tuntien miehen hengityksen tuulen vireessä, hän jatkaisi antamista. Rakkautensa loputonta jakamista. Kunnes aukile miehen sydämessä umpeutuisi. Ja mies liittyisi virtaan, osaksi yhteistä rakkautta.