Osa 12.

Tuo veden palauttanut mies ei koskaan kadonnut hänen elämästään. Mies, jolta hän sai suuria elämänlahjoja. Edelleen hän kantaa rakkautta sisällään ja jakaa sitä miehen kanssa. Erillään, mutta yhtyneenä. Energiassaan ikuisesti, niin merkittäviä olivat heidän kokemansa tuona menneenä kesänä ja kaikkina vuosina sen jälkeen. Eri vuosina eri tavoilla, mutta yhteyden aina ollessa olemassa.

Tuon nuoren miehen käsivarsilla hänestä alkoi muotoutua nainen. Miehen haparoiva rakkaus kasvatti hänelle siiven alut ja se kaikki näkyi hänen olemuksessaan. Hän kasvoi ja hänet huomattiin. Hänestä tuli nainen miesten silmissä.

Jumalattaren kokoon hän ensi kertaa sai kosketuksen taas veden äärellä. Se vesi, joka oli viedä hänet ensimmäisen kerran, sai todistaa myös hänen jumalattarensa ensi esiintymistä hänen tässä elämässään. Hän itse piti itseään vielä kömpelönä, nuorena ja tietämättömänä, arastelevana kulkijana, mutta noustessaan eräänä yönä vedestä, kuutamon loisteessa, hän kuuli sen, henkäyksen, johon vain mies kykenee. Sen äänen, joka nousee miehen ytimestä, kun mies todella näkee naisen. Hän kuuli äänen ja tiesi olevansa muuttunut. Kömpelyys oli jäänyt veteen, haparointi menosuuntaan, paluu matkallaan hän oli erilainen, kokonainen, jumalainen. Hän oli nainen.