Voidakseen muistaa vartijansa tai mitään muutakaan menneestään, hänen oli tullut kulkea elämässään kohtaan, jossa läsnäolo otti hänet valtaansa.
Lapsena niin oli aina ja monesti paloja aitoudesta hallitsi hänen elämäänsä myöhemminkin, mutta jotakin katosi aikuisuuden myötä ja naisena hänen tuli tehdä paluu. Hän oli jo oivaltanut nuorena, että naiseus ja seksuaalisuus olivat hänen voimansa ja akilleen kantapäänsä samalla kertaa. Silloin hän ei vielä tiennyt mistä niissä oli kyse, hän vasta tiesi niiden olevan merkityksellisiä. Ja ne häntä kuljettivat ja niiden kautta häntä kuljetettiin.
Kuten siihenkin kohtaamiseen, jossa hänen muistinsa alkoi avautumaan. Hän oli jo silloin osin veden alle vajoamassa, mutta vielä osin rannalla. Vuorotellen olotilojensa kanssa hän kutsui muutoksen silloiseen olemisensa tilaan. Ja muutos tuli energiana, joka sukelsi hänen sisäänsä ja otti hänet yhteyteensä niin, ettei hänen silloisilla voimillaan olisi ollut sitä yhteyttä mahdollsita vastustaa. Energia kuljetti hänet saarelle, meren ääreen, Atlantin rannalle. Kohtaamiseen siinä kohdassa uuden miehen kanssa, tuntemattoman. Mutta niin tutun. Kuin hän olisi aina tuntenut miehen, tuntisi ja olisi tullut kotiin katsoessaan miehen silmiin. Ja käden liittyessä käteen valo sivalsi häntä avaten hänen sydämensä, kulkien sitä kautta sisään ja tehden sinne pesän.
Tämän miehen kanssa Atlantin rannalla hän yhdistyi kotiin, ikuisuuteen, todellisuuteen, totuuteen. Hän tunti valon sukellukset ja yhteytensä tähtiin. Siinä veden äärellä, rannalla, kotona.
Miehen rinnalla hän löysi kadonneen itkun. Surun syvyyden, jonka takaa nousi niin suuri rakkaus, että hänen ihmisen kehonsa oli pakahtua siihen. Miehen kanssa hän koki asioita, tunsi tunteita ja näki valoa, monenlaista valoa. Suurimman valon pohjolan yöttömässä yössä, kun uusi sielu siirtyi hänen kehoonsa valtavaa valopilaria myöten, joka tuli korkeuksista ja laskeutui häneen. Miehen lahja hänelle tässä elämässä. Pienen järven rannalla menneisyys tuli tyhjäksi. Tiet saattoivat erota. Hyvitys oli tapahtunut.
Vasta myöhemmin, miehen mentyä hän muisti heiden menneen matkansa. Viiden tuhannen vuoden takaa hän Nubialainen nainen tasa-arvoisena Valtiaansa rinnalla, täydessä harmoniassa, rakkaudessa. Kuin taivas maan päällä, niin hän luuli. Kunnes aika otti hänet, tässä ajassa epätoivoa aiheutti kysymys miten hän ennenaikaisen kuoleman oli sinne tilannut. Hän lähti, mies jäi. Naiden hänen sisarensa, saaden tyttären, muttei koskaan sitä poikaa, josta piti tulla heidän perijänsä, seuraajansa, paikkansa ottaja. Joka hänen piti Valtialleen synnyttää.
Jotta oikaistus tapahtuisi, he siis kohtasivat taas. Mutta koska hän ei vielä kohdatessa muistanut, hän toisti niin monia ympyröitä. Hän sai osan korjattua. Osa jäi tulevaan.
Lapsena niin oli aina ja monesti paloja aitoudesta hallitsi hänen elämäänsä myöhemminkin, mutta jotakin katosi aikuisuuden myötä ja naisena hänen tuli tehdä paluu. Hän oli jo oivaltanut nuorena, että naiseus ja seksuaalisuus olivat hänen voimansa ja akilleen kantapäänsä samalla kertaa. Silloin hän ei vielä tiennyt mistä niissä oli kyse, hän vasta tiesi niiden olevan merkityksellisiä. Ja ne häntä kuljettivat ja niiden kautta häntä kuljetettiin.
Kuten siihenkin kohtaamiseen, jossa hänen muistinsa alkoi avautumaan. Hän oli jo silloin osin veden alle vajoamassa, mutta vielä osin rannalla. Vuorotellen olotilojensa kanssa hän kutsui muutoksen silloiseen olemisensa tilaan. Ja muutos tuli energiana, joka sukelsi hänen sisäänsä ja otti hänet yhteyteensä niin, ettei hänen silloisilla voimillaan olisi ollut sitä yhteyttä mahdollsita vastustaa. Energia kuljetti hänet saarelle, meren ääreen, Atlantin rannalle. Kohtaamiseen siinä kohdassa uuden miehen kanssa, tuntemattoman. Mutta niin tutun. Kuin hän olisi aina tuntenut miehen, tuntisi ja olisi tullut kotiin katsoessaan miehen silmiin. Ja käden liittyessä käteen valo sivalsi häntä avaten hänen sydämensä, kulkien sitä kautta sisään ja tehden sinne pesän.
Tämän miehen kanssa Atlantin rannalla hän yhdistyi kotiin, ikuisuuteen, todellisuuteen, totuuteen. Hän tunti valon sukellukset ja yhteytensä tähtiin. Siinä veden äärellä, rannalla, kotona.
Miehen rinnalla hän löysi kadonneen itkun. Surun syvyyden, jonka takaa nousi niin suuri rakkaus, että hänen ihmisen kehonsa oli pakahtua siihen. Miehen kanssa hän koki asioita, tunsi tunteita ja näki valoa, monenlaista valoa. Suurimman valon pohjolan yöttömässä yössä, kun uusi sielu siirtyi hänen kehoonsa valtavaa valopilaria myöten, joka tuli korkeuksista ja laskeutui häneen. Miehen lahja hänelle tässä elämässä. Pienen järven rannalla menneisyys tuli tyhjäksi. Tiet saattoivat erota. Hyvitys oli tapahtunut.
Vasta myöhemmin, miehen mentyä hän muisti heiden menneen matkansa. Viiden tuhannen vuoden takaa hän Nubialainen nainen tasa-arvoisena Valtiaansa rinnalla, täydessä harmoniassa, rakkaudessa. Kuin taivas maan päällä, niin hän luuli. Kunnes aika otti hänet, tässä ajassa epätoivoa aiheutti kysymys miten hän ennenaikaisen kuoleman oli sinne tilannut. Hän lähti, mies jäi. Naiden hänen sisarensa, saaden tyttären, muttei koskaan sitä poikaa, josta piti tulla heidän perijänsä, seuraajansa, paikkansa ottaja. Joka hänen piti Valtialleen synnyttää.
Jotta oikaistus tapahtuisi, he siis kohtasivat taas. Mutta koska hän ei vielä kohdatessa muistanut, hän toisti niin monia ympyröitä. Hän sai osan korjattua. Osa jäi tulevaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti