Osa 4.

Hän oli elänyt naisena niin monta elämää. Hän oli jakanut kehonsa, mielensä, sydämensä ja joillekin jopa sielunsa. Hän oli ollut miesten maailmassa naisena. Ja häntä oli rakastettu, naisena, niin paljon. Niin ihmisille ominaisilla tavoilla, niin ihanasti ja niin rumalla tavalla, ettei hän ymmärtänyt kuinka siitä voi nainen selvitä. Vai eikö hän ollutkaan selvinnyt, siksikö hän oli sukeltanut. Päättänyt lopettaa kömpelöt kohtaamiset ja muuttunut aineeksi, jota kautta koskettaa tahtomiaan. Hengessä liittyä henkilöihin, käydä heissä unien kautta, luoda mielikuvia ja asettua ajatusten kohteeksi. Hipoa ihoa tuulen vireessä, laskeutua niskalle nuolaisemaan hikikarpalon, mutta auringonsäteenä. Niin, ettei toinen voi saada kiinni, ei voi kiinnittyä, ei aidosti liittyä, jottei hänen ole tarvinnut kulkea enää yhtään matkaa, purkaa yhtäkään solmua eikä kokea menettämisen tuskaa, tietämätöntä turhaumaa aiheesta loppuuko tämä koskaan.

Miettien tuleeko ikinä rauhan päivää, yhteistä hiljaista hetkeä, jossa kaikki jo on. Ja ehkä tuo valinta olikin nyt tullut tiensä päähän, ihmisenä kohtaamattomuuden aika mennyt ohitse. Tullut aika nousta maalle ja tulla naiseksi jälleen.

Hän oli noussut aiemminkin. Edellisellä kerralla kohdannut vastapoolin heti noustuaan. Vielä vettä valuvana, silmät kiinni maassa, jalkojen ollessa hieman huterat, siinä tuo oli, vastapooli. Kuin hänen piilotettu puolensa miehen kehossa. Pooli oli kiehtova, ihmeellinen, tuntematon ja kipua aiheuttava. Kiinnittymätön ja karkaava. Ja nainen hänessä heräsi heti, ikuisuuksia levännyt avuton puoli kiinnittyi, kiskoi ja himoitsi. Silloin, vettä valuvana, hän oli muuttunut tarvitsijaksi. Vastapooli oli viehättynyt hänestä, hänen avuttomuudestaan, hänen avoimuudestaan, hänen märkivästä sisimmästään, joka huusi pelastajaa. Tuolloin sukelluksissa hän ei vielä osannut nähdä pisaroita, ei erottaa vettä ilmasta, ei leijua ilman mukana, eikä koskettaa ihmistä muuttuneessa muodossa. Koskettaminen tapahtui silloin naisen kautta, naisen elkein, naisen keräämin asein, puettuna avuttomuuteen tai aistikkuuteen, jossa oli epätoivon sävel. Tarve tulla tuuditetuksi. Siitä vanhasta muistosta hän oli katsonut tätä uutta miestä rannalla, sen muistojen kirstun yli hän oli kulkenut uskaltaakseen edes katsoa uutta energiaa, jota mies huokui. Sillä vastapoolinsa energiaan nainen oli hukkunut, sitä vastaan taistellut lopulta syöden koko energian jättäen rannalle tyhjän vastapoolikuoren sukeltaessaan taistojen jälkeen lepoon syvään veteen.

Vastapoolin kanssa nainen oli katsonut kehoaan, sen muotoja ja anteja. Kuinka hän olikaan kasvanut nautintoon, astunut valoon, tehnyt matkoja avaruuteen luoden matkatessaan galakseja. Miten ihmisen mielen kanssa onkaan välillä kummallista toimia, kuinka hankalaksi asiat muuttuvat. Miten voi olla että huikeus ja suurin tunnettu ihanuus elää samassa paikassa kaiken niin kivuliaan kanssa. Vai mistä se kipu tulee, miten rakastaminen voi olla niin vaikeaa, että siihen turtuu, sen kipuun lähes kuolee tai lopettaa, lopettaa koko kohtaamisen, jottei taas satu. Miten ihmiset sen tekevät, muuttavat jonkin niin kauniin niin ikäväksi ja kuitenkin joksikin, jota valostakin kaipaa, johon syvyydestäkin on valmis palaamaan, jonka vuoksi polttaa siipensä ja kiinnittää itsensä kiinni maahan. Voisiko sittenkin löytää kohdan, jossa rakastaessa voi lentää yhdessä, jossa voi sukeltaa käsi kädessä ja muuttaa kivun kasvuksi, yhteiseksi olemisen tavaksi. Mistä ihmisen kivussa on kysymys, sillä uiminen syvällä tuntuu rakkaudelta ja maistuu rakkaudelta, mutta on erilaista kuin ihmsien rakkaus. Onko ihmisen rakkaus siis rakkautta ensinkään. Vai oliko hän luovuttanut oppimatta jotakin olennaista ihmisen elämästä. Oliko hän kokenut jotakin joka ei ollutkaan sitä mitä hän naisena oli luullut.

Ja tiesihän hän siihen jo vastauksen, vastaukset kaikkiin kysymyksiin itseasiassa. Hän tiesi sillä hetkellä, kun alkoi nähdä pisarat erillisinä osana suurta vettä, lipumassa toistensa lomitse, ollen erityisiä, jokainen itsenään, joita ilman ei olisi valtameriä. Sillä hetkellä jokainen kohtaaminen, jokainen kosketus, jokainen hetkeen syntynyt nautinto muuttui tiedoksi hänen mielessään. Valtavaksi oivallukseksi hänen tajunnassaan, jossa jokainen säie liittyi yhteen ja muodosti kokonaisen kuvan. Sen kuvan kanssa hän nyt pystyi katsomaan tuota uutta miestä, ennen kohtaamatonta, jonka kanssa ei ollut vanhaa punottua nyöriä purettavana, ei ikuisuuksien karmaa katsottavana, vaan uusi liitto.