Kuinka pitkään nainen oli ollutkaan jo naisen kehossaan, hän oli
jättänyt veden jo aikoja sitten, ollen ensin pitkään vereslihalla
ihmisen maailmassa. Mutta ajankuluessa ja sitä oli todellakin kulunut,
hän oli taas kasvattanut ihonsa paksuutta, mielensä lujuutta ja
maadoittanut itsensä takaisin ihmisten todellisuuteen. Hänestä oli
tullut jo sujuvasti naisen elämää elänyt, hän oli käynyt mielessään läpi
jo tuhat tarinaa menneestä, muistellut mies kerrallaan kohtaamiset ja
kohtaamisten puutteet ajaltaan ennen veteen siirtymistä. Ja tapahtuneet
olivat jo muuttuneet voimavaraksi, onneksi ja innostukseksi naisen
sisällä. Hän tiesi nyt arvonsa ja antamisensa määrän. Kaiken sen
syvyyden, jonka toisi seuraavaan kohtaamiseen. Miehen kanssa, jonka
kanssa naisen tulisi kohdata.
Enää hän ei pelännyt ihmisten maailman vetävän häntä mukaansa pimeyteen, iltojen synkkyyteen, siihen melankoliaan, johon ihmisillä on taipumus pimeässä vajota. Hän tiesi, että kivun aikakin oli ohi. Hän oli alkanut iloita ihmisyydestään, maalla, jalat vasten kovaa maata. Ja siinä hänen edessään tuo oli.
Mies, hänelle tarkoitettu. Naisen edessä, vielä hämmentyneenä, kummastellen tapahtunutta muutosta, hänen tuloaan naiseksi, olevaksi ja näkyväksi. Jonkin minkä mies oli nähnyt unissaan, kokenut unelmissaan ja toivonut löytävänsä, oli nyt siinä. Naisessa, kokonaisessa ihmisessä, elävänä, elossa. Ja niin erilaisena kuin mies oli kuvitellut.
Hämmennys, koska kuva jonka mies oli luonut hajosi siinä hetkessä. Odottamansa valo ei näyttänytkään siltä, jonka mies oli kuvitellut. Unelma ei ollutkaan ulkoisesti nähtävissä, vaan jotakin joka pureutui hänen miehen sisimpäänsä, meni hänen ytimeensä ja laittoi sen pyörimään. Jotakin, joka käynnisti hänen miehisyydessään muutoksen. Mies tunsi sen, mies oli sitä odottanut ja nyt se oli tässä. Kohtaamisessa naisen kanssa.
Naisen, josta hänellä oli ollut erikuva, unelmastaan eroava kuva, kuva jota mies ei ollut saanut piirrettyä mielessään loppuun. Ja nyt kuva kirkastui spiraalisssa, jonka kierre ytimessä synnytti. Tunne unelmasta ja kuva naisesta liittyivät yhteen.Nainen näki, että mies jäi miettimään. Nainen tiesi mitä mies mietti.
Nainen jätti miehen miettimään. Ja nainen odotti.
Enää hän ei pelännyt ihmisten maailman vetävän häntä mukaansa pimeyteen, iltojen synkkyyteen, siihen melankoliaan, johon ihmisillä on taipumus pimeässä vajota. Hän tiesi, että kivun aikakin oli ohi. Hän oli alkanut iloita ihmisyydestään, maalla, jalat vasten kovaa maata. Ja siinä hänen edessään tuo oli.
Mies, hänelle tarkoitettu. Naisen edessä, vielä hämmentyneenä, kummastellen tapahtunutta muutosta, hänen tuloaan naiseksi, olevaksi ja näkyväksi. Jonkin minkä mies oli nähnyt unissaan, kokenut unelmissaan ja toivonut löytävänsä, oli nyt siinä. Naisessa, kokonaisessa ihmisessä, elävänä, elossa. Ja niin erilaisena kuin mies oli kuvitellut.
Hämmennys, koska kuva jonka mies oli luonut hajosi siinä hetkessä. Odottamansa valo ei näyttänytkään siltä, jonka mies oli kuvitellut. Unelma ei ollutkaan ulkoisesti nähtävissä, vaan jotakin joka pureutui hänen miehen sisimpäänsä, meni hänen ytimeensä ja laittoi sen pyörimään. Jotakin, joka käynnisti hänen miehisyydessään muutoksen. Mies tunsi sen, mies oli sitä odottanut ja nyt se oli tässä. Kohtaamisessa naisen kanssa.
Naisen, josta hänellä oli ollut erikuva, unelmastaan eroava kuva, kuva jota mies ei ollut saanut piirrettyä mielessään loppuun. Ja nyt kuva kirkastui spiraalisssa, jonka kierre ytimessä synnytti. Tunne unelmasta ja kuva naisesta liittyivät yhteen.Nainen näki, että mies jäi miettimään. Nainen tiesi mitä mies mietti.
Nainen jätti miehen miettimään. Ja nainen odotti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti