Luonto on hänessä ja hän on tässä kehossa. Mielessä jatkuva veden virta.
Kaiken aikaa yhteydessä kaikkeen ja silti niin irrallaan kaikesta. Ihmisen elämää jalat maassa ja elämä kiinni maallisessa. Tähänkö hän todella oli vaihtanut yhteytensä kaikkeuteen. Ei, vaan olemisensa kaikkeus. Oliko hän todella vaihtanut kaikkeus muotonsa tähän kankeaan iholla ympäröityyn astiaan, jossa virtaa enemmän asioita erisuuntiin kuin yhteydessä ja synkronissa keskenään.
Hän harkitsi usein paluuta olemaan osa yhteyttä. Ja silti hän jäi. Kehoonsa olemaan nainen. Pisarat hänessä pirstoivat ympäriinsä. Hän jaksoi odottaa. Elää ihmisen elämää ja tietää, että pisarat löytäisivät jonakin päivänä toisensa. Jokaikinen liittyisi yhteiseen ketjuun ja hän olisi taas kotona. Soljuvana kuin vesi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti