Hän muisteli mennyttä. Paine kehon sisällä muistutti häntä niin monesta ajasta.
Hän näki itsensä niin monen miehen jaloissa. Nöyränä kumartamassa itseään vähemmällä virtaavuudella varustettujen ihmisten edessä. Katsomassa tekoja ja toimia, joissa oli aina kipu mukana. Hän tunsi veren virtaavan kehonsa sisällä ja saattoi muistaa kuuman virran ihon pinnalla. Miltä tuntui katsoa sisältä pulppuavan veren vuotoa pitkin raajoja lämpimän muuttuessa kylmäksi tajunnan hiipuessa vanan saavuttaessa maankamaran.
Hän muisti kehossaan myös kovia otteita rajujen sormien upotessa milloin mihinkin päin naisen vartaloaan. Ja joka kerran jokin virtaus katkesi tai ahtautui hänessä puristuksen jäljiltä. Mustelmat ja märkiviksi muuttuneet haavat. Katkenneet luut ja muuttuvat värit ihon pinnalla.
Hän oli ollut niin rakastettu niin monessa erilaisessa kehossa, että tässä ilmiasussa tuntui, ettei koskematonta aluetta enää ollutkaan. Kaikkea hänestä oli vuodatettu ja häneen oli vuodettu. Sanalla rakkaus. Ilman hellyyttä, ilman herkkyyttä, ilman virtaavuutta yhteisissä vesissä. Hänet oli rakastettu ruhjeille ja ryystetty tyhjäksi.
Ja hän oli poistunut. Veteen. Vereen. Varjojen taakse päästäkseen rauhaan. Eroon rikotusta kehosta ja raastetusta kauneudesta. Niin monta kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti