Hän muisti.
Sillä hiljaisella hetkellä on muisti ensimmäisen ihmisenä olemisen kohdan, joka oli puhdasta nautintoa. Tässä naisena koskiessaan miestä ja miehen koskiessa häntä, hän unohti kaipuunsa veteen ja takaisin osaksi kaikkeutta ja ylisti hetken ihmisyyttä. Hän muisti miksi aina tahtoi tänne kerta toisensa jälkeen elämään ja kokemaan ihmisen elämää. Hän tunsi kehollaan sen ensimmäisen kertansa ihmisen kehossa, jota toinen ihminen kosketti. Hän muisti miltä iho oli tuntunut sormien alla ja miten erilainen oli miehen kehon karvaisuus kuin oman kehon. Hän muisti kuinka ensimmäiset miehen sormien kosketukset olivat avanneet suoran yhteyden kotiin. Kuinka kosketus oli näyttänyt linnunradan ja jokaisen galaksin peräjälkeen, vaikkei hän ollut liikkunut paikaltaan kuin vastaten miehen kehon liikkeisiin. Hän muisti kuinka lukuisia tunteita ja tuntemuksia hän oli kokenut sillä ensi hetkellä kun hänen naisen huulensa koskettivat miehen huulia. Hän muisti kaiken.
Tämä mies tässä avasi portin tietoon. Jokaisella kosketuksella näyttäytyi uusi planeetta, uusi väri ja korvissa kuului erilainen ääni. Avaruuden laulu. Siis sielun sävel. Hän oli planeetta. Hän oli väri ja valo sekä osa kaikkea kaikkeudessa kuuluvaa musiikkia. Hän oli aina ollut. Kuten mieskin. Mutta hän muisti, että vasta ihmisenä, lihallisessa kehossa, hän oli aistinut, tuntenut, maistanut ja haistanut kaikkeuden. Ja siksi hän tuli. Kerta toisensa jälkeen tavoittaakseen kokeman kaikkeudesta kuin ulkopuolisena, mutta tuntien sen kaiken.
Naisena tässä hän nauroi. Hän nauroi ytimestä asti jokaisella solullaan sitä nautintoa minkä miehen kosketus herätti. Ei hänessä tässä naisena ihmisen kehossa, vaan hänessä soluina ja veden pisaroina, hänen ikuisessa sielussaan. Hän nauroi sille muistolle mistä kaikki ihmisyyteen rakastuminen alkoi. Ja sitten hän itki. Hän itki solujen sisäpinnoilta ulos kaiken sen surun siitä kuinka kauan hän oli ollut muistamatta. Kuinka monta kertaa ja kuinka monen koskettavana hän oli ollut muistamatta miksi. Kuvitellen, että vain keho tuntee ja nauttii, että sydän pumppaa verta ja naisen kuuluu rakastaa miestä, joka häntä koskee. Ja hän itki, kun hän muisti, että rakkaus oli ihmistä isompaa ja kestävämpää. Ja että ihmisenä hän saattoi kokea sen minkä muuten vaan tiesi. Siksi hän oli täällä. Ylhäällä vedestä ja alhaalla taivaasta. Hän oli täällä kokemassa kosketuksen kautta kaikkeuden ja kaiken kaikkeudessa olevan.
Se kipu, joka hänessä oli aina ihmisenä ollut, katosi. Se häpeä ja pettymys ihmisen toimintaan irti valosta muuttui merkityksettömäksi. Hän laski piiskansa, jolla oli ruoskinut itseään kaikki elämänsä rangaistukseksi siitä, ettei ihmisenä yltänyt valon kaltaiseksi. Se hämmennys, että ihminen ei ollutkaan kehossa samaa kuin sielunsa valossa, se lakkasi. Sillä hän ymmärsi, että ihmisellä oli aina ollut reitti ja tieto kaikesta itsessään. Ja hänhän oli ollut siinä tiedossa aina kiinni. Siksihän hän rakasti niin auliisti kehollaan. Koska niin oli tarkoitettukin hänen tekevän. Senkin hän muisti.
